Kovinpa vähän tuntui mitään kärpäsenmieltä kiinnostavaa tapahtuvan. Sehän kun kuulemma ei nähnyt, kuullut ja ymmärtänyt mitään muuta kuin negatiivisia viestejä. Kaiken hyvän ja kauniin, ystävällisen ja lempeän se aina sivuutti antamatta edes puolta tunnustuksen sanaa: ilkeä ja pahantahtoinen kun oli luonnostaan.

Olihan padassa toki porissut jo jonkin aikaa. Pienestä kuplinnasta kaikki sai alkunsa, mutta kun jokainen ja erityisesti asianosaiset niitä sitten yksinäisyydessään ja kaikessa rauhassa lukivat niin etu- kuin takaperinkin, ja heti ensimmäisen piikin hiukkasenkin pistäessä päättivät pistää takaisin ja pikkuisen syvemmälle, niin kohta oli saatu aikaan sellainen keitos, ettei paremmasta väliä.

Aivan oma lukunsa olivat ne joka paikan höylät, jotka suihkivat kaikkien kirjoitusten perässä niin, että lastut vain lentelivät. Eikä siinä kiireessä aina huomannut, lukiko riviltä, jolla oli jotakin luettavaa, vai sellaiselta riviltä, jolta kirjoitus tyystin puuttui. Asiaa ja kommentoitavaa, painavaa tai vähemmän painavaa näitten vierailijoitten jäljiltä löytyi aina, sillä ei sellaista aihetta ollut vielä keksittykään, johon eivät nämä kaikkitietävät katsoneet olevansa päteviä jotakin lausumaan.

Kiire ehtiä ensimmäisenä kommentoimaan ja kukaties johdattelemaan ”keskustelun” kulkua omaan, itselle sopivaan suuntaan teki toki joskus tepposia, mutta ainahan väärinymmärryksistä ja suoranaisista omista mokista saattoi syyttää muita, ja jos ei mikään muu auttanut, niin sitten vain kiireesti takkia kääntämään tai poistamaan todistusaineisto kokonaan.

Tuo kaikki oli kuitenkin pientä verrattuna siihen, miten alas voi ihmismieli vaipua hakiessaan ymmärrystä ja hyväksyntää. Missä kohtaa on vinksahtanut, kun alentuu toisten pilkattavaksi ja nöyryytettäväksi kerta toisensa jälkeen jopa itse moista ehdottaen? Heikko täytyy olla sen paljon puhutun itsetunnon, kun jokaisen toinen toistaan pahemman kuraryöpyn jälkeen vielä kannustaa ja arvioi, kuka tällä hetkellä johtaa ja osui nyt kipeimpään kohtaan.

Oikein palkintoja luvaten saa muut yrittämään parastaan, ja kun toisen alentamisesta on kyse, niin sehän tiedetään, että siinä aikaisemmin ”sivistyneesti ja hienotunteisesti” käyttäytynytkin ihminen menee ikään kuin sekaisin. Itsehän tuo luvan antoi, oikein pyysi. Mehän vain vastaamme hänen huutoonsa. Syyttäköön vain ja ainoastaan itseään, jos kura lentää! 

Ja kaikki tämä tapahtuu muka iloisen ja humoristisen yhteishengen saattelemana. Älä nyt leikistä suutu, etkös sinä lainkaan huumoria ymmärrä? Tässähän vain noviiseista tehdään ryhmän täysivaltaisia jäseniä kokeilemalla, onko heistä edes koko porukkaan. Mukavaa tämä on. Tässä me nyt yhdessä hitsaamme sakistamme sellaisen, etteivät sitä mitkään tuulet ja tuiskut kaada. Olemme me vaan hyviä! Se se vasta hyvä jätkä on, joka tämän kestää!

Ja ivan ja pilkan kohde kääntää vielä toisenkin posken, sillä ei hän halua olla mikään luuseri. Hän haluaa kynsin hampain olla se hyvä jätkä, jonka toiset hyväksyvät. Jos nämä eivät hyväksy häntä sellaisena kuin hän on, niin antaa heidän sanoa, millainen hänen sitten pitäisi olla ja mitä kaikkea kestää. Mitä sen väliä, vaikka sattuu. Hän kyllä kestää hammasta purren ja muuttaa tyyliään. Nythän hän vasta oikein ymmärtää, mistä tässä kaikessa on kyse. KUNHAN HÄNTÄ EI VAIN JÄTETÄ YKSIN!

Ja sisällä pilkatun sydämessä ja sielussa itkee se pikkupoika tai -tyttö, joka aina jätettiin, jolle aina naurettiin, jota aina pilkattiin. Nyt hän on jo fyysisesti aikuinen, muttei koskaan ole kasvanut pois siitä kivusta ja tuskasta, jota toisten pahat ja ilkeät sanat hänelle aiheuttivat.

Siksi hän näkee ivaa ja pilkkaa sielläkin, missä sitä ei ole, ja epäluuloisuudellaan saa toiset ärtymään. Jokaisen sanan, olipa se myönteinen tai kielteinen, hän pesusienen lailla imee itseensä, maistelee, tunnustelee, haistelee, arvioi sitä. Kun sanat sitten on arvioitu hänen omasta mielestään niin hyvin kuin niitä nyt ikinä arvioida voidaan, tuo hän erinomaisen arvionsa ja teesikokoelmansa muidenkin nähtäväksi.

”Katsokaa nyt! Eikös olekin hyvä? Eiköhän ruveta yhdessä näitä toteuttamaan?” Kun ei toisia mokoma toteutus kiinnosta, vaan he mieluummin elävät kuin laativat sääntöjä, kokee tämä lainlaatija taas tulleensa ylikävellyksi, kerää kimpsunsa ja kampsunsa ja lähtee ajelemaan kohti auringonlaskua.

Tietenkään hän ei tee sitä vähin äänin ja itsekseen, vaan näyttävästi ja vihjaillen, jotta toiset nyt varmasti kiinnostuisivat, ja kun eivät kiinnostukaan, niin siitä alkaa uusi kerjuukierros: ”Nähkää minut, kuunnelkaa minua, olkaa edes kavereitani!”

Mutta lapsi lähtijän sisällä menee sinne salaiseen omaan paikkaansa, jossa saa olla rauhassa, vaikkei hän totta puhuen halua olla rauhassa. Hän haluaa olla keskipiste, puheenaihe, päällepäsmäri, vaikka joutuisikin maksamaan siitä kalliin hinnan. Yhä uusia ideoita kehitellen hän yrittää houkutella luokseen kävijöitä. Tarkoitus tietysti olisi, että saisi kävijät kehumaan ja ylistämään, mutta toki moitteet, ilkeydet ja kaikenlainen muu moskakin kelpaavat. ”KUNHAN EDES TULETTE!” huutaa hän jokaisessa sanassaan.

Kärpänen istahtaa tarkkailupaikalleen. Sitä väsyttää. Sen mieleen tulee susilauma, joka hampaat irvessä, vaahto suupielistä valuen ja silmät kiiluen vaanii jokaisessa sanassa. Joskus aikoinaan kirjoitteli se paljonkin susista. Mutta ne sudet olivat aina inhimillisyyden turkkiin vaatetettuja, ei niitä tarvinnut pelätä.

Nämä sudet ovat erilaisia. Ne raatelevat ensimmäisen tilaisuuden tullen, vaikka yrittävätkin kätkeä pahansuovan, verenhimoisen katseensa ystävyyden ja toisten kunnioittamisen kaapuun. Liian kauan on niiden pitänyt oikea luontonsa peittää, liian kauan verenhimonsa piilottaa. Mutta nyt on tullut tilaisuus. Sitä ei kannata jättää käyttämättä. Ja yhteistuumin tehtynä kaikki on sallitumpaakin.

Kärpänen huokaisee. Tuntuu pahalta katsella susien hyörinää. Mutta ne toimivat vaistojensa mukaan. Tällä kertaa ne ovat lainanneet sen ihmiselle. ”Ihminen on ihmiselle susi”, tuumii kärpänen mielessään. Mutta vaikka susien touhu ällöttää, ei voi se mitään sille, että uhriksi asettuneen matelu ja anelu ällöttää vielä enemmän!