Ennen sairastumistaan oli Salla kovasti miettinyt nimiä uusille vauvoille. Niin meidät sitten ristittiin Sallan ehdotusten mukaan, vaikkei hän itse enää ollut sitä näkemässä. Minä sain vielä toisen nimeni Sallan mukaan, ja täytyy sanoa, että vaikkei nimi minusta ruma olekaan, oli se varsinainen painolasti pienelle lapselle, joka ei vielä ymmärtänyt asioiden merkityksiä.

Salla siunattiin haudan lepoon samana päivänä, jolloin meidät kaksoset kastettiin. Oppikoulun opettajat, Sallan luokkatoverit ja koko koulun oppilaat olivat järjestäneet muistotilaisuuden ja kastejuhlan. Se oli mielestäni hienosti tehty, sillä ei äidistä ja isästä varmasti olisi ollut järjestämään sellaista tilaisuutta. Päivästä toiseen selviytymisessä oli tarpeeksi askaretta.

Muistotilaisuuden tai kastejuhlan kulusta minulla ei tietenkään ole minkäänlaisia muistoja. Vain valokuvista olen nähnyt Sallan avonaisen arkun ympärille kokoontuneet vanhemmat ja sisarukset. Tuohon aikaan ei ruumiita säilytetty ruumishuoneilla, kuten nykyään, vaan arkku vainajineen oli kotona hautaamiseen asti. Meillä paikka, jossa Sallan arkkua säilytettiin oli nimeltään pyörähuone. Se sijaitsi hiukan pihapiirin ulkopuolella ja olemassa vieläkin, vaikkakin jo melko huonokuntoisena.

Äiti näyttää kuvissa hyvin rauhalliselta. En tiedä, oliko hän saanut jotakin rauhoittavaa, tuskinpa. Vaikkei entisajan kriisiavusta voikaan puhua, annettiin ihmisen sentään surra luonnollisesti. Tietenkään lapsen kuolema ei ollut silloinkaan mikään jokapäiväinen asia, vaan kosketti syvästi myös lähiympäristöä. Koko kylä suri ja osallistui myös hautajaisiin, toisin kuin nyt, kun vainaja yleensä saatetaan haudan lepoon vain lähimpien omaisten ollessa paikalla.

Myös meistä kaksosista on olemassa muutama kuva. Olihan myös meillä osuutemme päivän vietossa. Kuvissa olemme kummitätiemme sylissä. Kummeiksemme oli valittu äidin sisar ja veli. Syytä kummivalintaan en osaa sanoa, sillä en koskaan tullut asiaa kysyneeksi äidiltä hänen vielä eläessään. Nyt se on jo myöhäistä.