Ku mää menin sitte sitä telttaani laittelemaan, niin kauhean kuuma ja kostea ilima hönkäili jo ovella mua vastaan. Kyllä tästä tuloo kuuma päivä, on tullu jo, eikä mikään ihime ois, vaikka niitä ukkosiaki saatas iltapäivällä, niin ku luvattu on. Taivas on pilivessä, ei kylläkään kovin paksussa eikä ihan joka kohasta, pikkusen tuuloo ja mahottoman kuumaa ja hiostavaa on.

Mää sain teltan käärittyä ihan heleposti. Ei siinä ollu mitään tuskaa. Vähä mää aattelin, että oisko se pitäny jättää vielä vähäks aikaa tuulettumaan ja kuivahtamaan kemälle tuuleen ja aurinkoon, ettei vaan homehu. Se mun entinen minäni sitä vähä niin ku vaati.

Mutta sitte mun nykynen minäni sano, että et varmasti jätä! Pussiin vaan, homehtu eli oli homehtumata! Iankaikkisen vanha teltanraasku, rikkiki vielä. Siinä ei hyvät pilalle mee, jos se sattuu homehtumaan. Tuskin kukaan muu sitä enää ikinä käyttää.

Ja on sitä vissiin ennenki homepilikkusissa teltoissa nukuttu, ja hyvin on unta saatu. Vaikka emmää sitä tarkota, että kenenkään nykyään tarttis semmosissa nukkua. On niitä mullaki parempiaki telttoja valita, ettei tartte homepölykeuhkoja ehoin tahoin itelleen hommata, jos se ny niin äkkiä ihimiseen ees tuloo, saatikka sitte homeisista telttakankaista. Eiköhän sitä altistusta piä olla pikkusen enemmän ja kauvemman aikaa!

Ei kanat ainakaan vielä olleet suuttuneet meille, ku eivät pihalle päässeet. Kaks munaa oli taas pesässä, ku mää menin kahtomaan. Ja ihan lämpösiä olivat, justiin oli munittu. Kanat ei vissiin vielä siihen mennessä ollu älynneet, että tää onki ny tarhapäivä koko päivän myöhään yöhön asti. No, kyllä se karvas totuus niille pikkuhilijaa tässä päivän mittaan valakenoo.

Kummää vein sitä telttapussia samaan paikkaan, josta sen olin ottanuki elikkä vanhaan saunaan, joka tässä huushollissa muuten on ollu navetan karijakeittiön yhteyvessä, niin mää huomasin siellä semmosen ruskean muovikorin. Utelias ku oon, niin mää kurkistin, mitä se piti sisällään. Sielloli semmosia noin puolen sentin paksusia soikeita katajakiekkoja, kaikki vähä eri kokosia.

Ne näytti aika tutuilta, iha niin kun mää olisin ennenki ne nähäny. Sitte mulle valakeni, että ne on mun entisen miehen joskus aikonaan sahaamia. Se on värkänny niistä pannunalusia. Meijänki yhteisessä huushollissa oli ainaki yks semmonen ja se oli jokapäiväsessä käytössä. Nyt nuo kiekot oli siellä korissa pölyyntymässä. Mulle tuli heti mieleen, että mulla vois olla niille käyttöä lähitulevaisuuvessa. Mutta enhä mää tietenkään niitä omin luvin vois sieltä ottaa. Emmää mikään varas oo!

Mää päätin soittaa entiselle ukolle ja kysyä, joutasko ne mulle. Ihan niin ku mää olin arvannuki, oli ensimmäinen vastaus ”ei”. Ukko vissiin aatteli, että mää pistän ne uuniin palamaan, vaikkei mulla oo ees uunia! Ja sehä on justiin semmonen ihiminen, ettei se anna toiselle mitään, vaikkei se ite sitä tarttiskaan. Ei ainakaan, jos se huomaa, että toisen oikeen kovasti tekis sitä mieli.

Mää sitte selitin, mihin mää niitä käyttäsin ja katos vaan! Nymmää sainki ne ottaa. Selevähän se on, ettei ukko niistä ite enää mitään ikinä rustaa! Uuniin ne ois kumminki joku sitte heittäny, ku täälläki ois paikkoja siivottu. Nyt on sentään vähäsen toivoa, että niistä jotain värkätäänki.

Ny mun pitäs laitella vielä paikat täällä kuntoon ja sitte mää lähen ajelemaan kotia kohti. V: n mää otan mukaani. Sille tulis muuten niin pitkä päivä täällä sisällä kuumassa yksin. Ja ku se on ollu vähä huonokuntonenki, niin parempi sen on olla silimien alla, vaikka joutuuki autossa matkustamaan, ja siitä se ei yhtään välittäs. Onneks on ilimastoitu kaara, jolla saahaan huristaa.

Niin, vieläkään ei oo sajetta ja ukkosta tullu!