Soile oli tyytyväinen, että Mikolla nyt oli joku ystävätär. Ainakin se rauhoitti Mikkoa, eikä Soilen tarvinnut pelätä hänen tempauksiaan. Ritva oli mukava ihminen, hiukan hössöttäjä, mutta muuten ihan tavallinen. Soile kävi tyttären kanssa vanhassa kodissa lähes joka kerta, kun tytär oli käymässä. Jostain syystä tytär ei mennyt sinne mielellään yksin. Ei hän Ritvaa arastellut, mutta isän kanssa ei puhumista kovinkaan paljoa ollut, ja tämä vielä omilla itsekeskeisillä tempuillaan vähensi läheisyyden tunnetta entisestään.
 
Aiemmin on jo kerrottu, että pian Soilen poismuuton jälkeen oli Mikko vaihtanut nukkumaan eri makuuhuoneeseen. Sinne hän oli siirtänyt tyttären vuoteen omaksi vuoteekseen. Tyttärellä ei siis ollut enää edes paikkaa, jossa nukkua. Oma, ennen niin kaunis huone oli torso, kun vuodekin oli sieltä pois siirretty.
 
Tuon muutoksen olisi voinut vielä sietää, mutta seuraava oli jo liikaa. Erään kerran mennessään käymään isänsä luona viedäkseen koiraa lenkille, ihmetteli tytär, mikä tuo puusohva hänen huoneessaan oli. Ei sitä ennen ollut tässä talossa näkynyt. Muina miehinä Mikko kuin itsestään selvää asiaa kertoi, että oli vienyt tyttären sängyn Ritvan huusholliin, ja sieltä oli nyt tuotu tuo puusohva tyttären nukkumapaikaksi, jos tytär talossa yöpyisi.
 
Itkien lähtivät niin tytär kuin Soilekin talosta. Sänky oli sänky, pelkkää materiaa, vaikka hyvä ja tyttären aikoinaan kovasti haluama olikin ollut. Sen perään he eivät itkeneet. Eniten heitä satutti Mikon suhtautuminen asiaan. Ei hän taaskaan ymmärtänyt mitään väärin tehneensä. Pikkujuttu tuo hänen mielestään oli, ja saisihan sängyn tuotua takaisin, jos siitä kiikasti.
 
Jokainen tiesi, ettei sänky koskaan enää palaisi paikalleen tyttären huoneeseen. Ja vaikka palaisikin, ei tehtyä saisi tekemättömäksi. Mikon viesti oli selvääkin selvempi. Hän oli taas kerran toimillaan osoittanut sen, miten vähän hän välitti muista ihmisistä, edes omasta lapsestaan, ja heidän tunteistaan. Kaikki pyöri hänen itsensä ympärillä. Jos hän suunnitteli jotakin, hän toteutti suunnitelmansa välittämättä vähääkään siitä, millaisia tuntemuksia se muissa ihmisissä aiheutti. Muitten olisi ilmeenkään värähtämättä pitänyt hyväksyä hänen tekonsa, sillä eihän Mikko tehnyt virheitä. Nytkin tytär ja Soile käyttäytyivät Mikon mielestä typerästi, kun tuollaisesta asiasta itkuun purskahtivat.

Eipä asiassa paljon keskustelemista ollut. Palatessaan Soilen kotiin, jossa tytär asusti kesätöidensä ajan, naiset itkivät yhdessä ja purkivat pahaa mieltään. Se helpotti kummankin oloa ja lähensi heitä taa toisiinsa. Yhdessä he päättivät taistella tiensä vapauteen tuon miehen otteesta, joka oli toisen isä ja toisen entinen aviomies. Mikko voisi yrittää heitä nujertaa, mutta lopullisesti se ei onnistuisi koskaan. Olihan Soilen kamppailu yli kaksikymmenvuotisessa avioliitossa sen todeksi osoittanut.
 
Tytär taas oli kokonaan toista maata: hänessä oli Soilen herkkyyttä ja voimaa, mutta myös Mikon tietynlaista kovuutta, joka oikein ohjattuna ei ollut pelkästään huono asia. Hän oli hyvä yhdistelmä vanhemmistaan, ja elämänkoulu, johon hänet yllättäen oli paiskattu, muovasi noita ominaisuuksia niin, että ne tulivat esille parhaassa mahdollisessa muodossa.
 
Tuon episodin jälkeen Mikko yhä vähemmän enää välitti siitä, mitä hänen tekemisensä vaikuttivat tyttäreen. Tyttären huoneesta alkoi vähin erin muodostua varasto, johon kaikki ylimääräinen sullottiin. Silti jaksoi Mikko ihmetellä sitä, miksei tytär halunnut yöpyä talossa.