Kesä oli parhaimmillaan. Heinäkuussa johonkin aikaan tapasin vielä pari melko lähellä asuvaa kokelasta. Toisesta en miettimälläkään muista muuta kuin nimen ja asuinpaikan, joten kovin suurta vaikutusta puoleen tai toiseen ei hän ilmeisesti ole minuun tehnyt. Ei tehnyt kyllä toinenkaan, mutta häneen liittyy episodi, jota en malta olla kertomatta.

Jo miehen viestittelytyyli oli erikoinen. Hän ilmestyi linjoille, tokaisi muutaman lyhyen lauseen ja hävisi lauseet tokaistuaan kuin pieru Saharaan. Tyyli oli minulle vieras. Odotin, että ihminen linjan toisessa päässä kertoisi jotain itsestään, toiveistaan, elämästään kuten itselläni oli tapana. Tällä miehellä tuntui olevan kokonaan erilainen tyyli.

Mutta koska hän asui kohtuullisen matkan päässä, oli kaunis kesä, minulla lomaa ja aikaa sekä alla kulkeva auto, päätin lähteä häntäkin tapaamaan. Samalla voisin harrastaa hiukan kotimaanmatkailua, sillä en liiemmin ollut liikuskellut tuossa osassa Suomea, vaikkei se kaukana ollutkaan.

En muista, oliko miehellä autoa ollenkaan, koska sovimme treffit hänen asuinpaikkansa lähelle. Yleensä minulla oli tapana ehdottaa jotakin puolimatkan krouvia, niin ettei toiselle tulisi enempää ajettavaa kuin toisellekaan varsinkin siinä tapauksessa, että tavattaisiin vain yhden ainoan kerran.

Treffipaikaksi sovimme erään ison huoltoaseman. Mies sanoi tulevansa paikalle pyörällä. Koska oli lauantaiehtoo, oli hän sitä mieltä, että mitään erikoistuntomerkkejä ei tarvittaisi. Paikalla tuskin olisi tuohon aikaan muita kahvittelijoita kuin hän. Minä uskoin sen enkä vaatinut tuntomerkkejä.

Niin sitten ajelin halki kesäisten maisemien kauniina lauantai-iltana treffipaikkaa kohden. Ohjeista huolimatta ajoin ensin harhaan ja pyörin jonkin aikaa kylällä, mutta löysin kuitenkin perille. Samalla kun kaarsin pihaan, näin siellä ison turistibussin, josta vyöryi janoisia ihmisiä kohti kahvilan ovea. Kun itse ehdin sisälle asti, oli kahvilan jokaisessa pöydässä jo kuin nukitettuna kahvin juojia.

Jaa-a, tuumasin vähän huvittuneena mielessäni. Mistä pöydästä nyt oikein bongaisin treffattavani? Aloin silmäillä ympärilleni, sillä varmasti en lähtisi pöytä pöydältä kyselemään, sattuisiko siinä istuja kenties odotella erästä tuntematonta naista? Jonkin aikaa silmäiltyäni päätin sitten lähestyä erästä yksin istuvaa miestä. Mies oli pukeutunut shortseihin ja t-paitaan, joten siitäkin päättelin, että hän saattaisi olla etsimäni henkilö.

Arveluni osui oikeaan. Kyllä, tässä istui deittini. Kahvilassa oli hirveän kuuma, joten siirryimme istumaan ulos. Tämä mies kuului myös heihin, jotka olivat tilanneet kahvit jo etukäteen, vaikka oli sovittu, että ne juotaisiin yhdessä. Tällaisia miehiä oli muuten yllättävän paljon. Minun silmissäni eivät heidän pisteensä ainakaan nousseet, jos kahvikuppi oli ryystetty tyhjäksi jo ennen kuin seuralainen saapui.

Mielessäni ihmettelin sitäkin, miksei mies voinut tulla vaikka ulos minua odottamaan, kun huomasi, että paikka yllättäen täyttyi ihmisistä. Hän istuskeli vain tyynenä pöydässä eikä tehnyt elettäkään siihen suuntaan, että olisin paremmin huomannut hänet. En muista, huomautinko hänelle siitä, mutta syytä olisi kyllä ollut.

Koska olin jo valmiiksi suivaantunut erinäisistä asioista, oli jokseenkin selvää, että tapaisin tämän miehen ainoastaan kaksi kertaa, ensimmäisen ja viimeisen kerran. Kun sanoin sen, oli mies kovin kummastunut. Ilmeisesti hän oli ajatellut, että alamme tapailla ja kukaties seurustella saman tien. Lievästi loukkaantuneen oloisena mies nousi ja käänsi pyöränsä kotia kohti. Minä tein saman autolleni. Muistan, miten iloisena ja onnellisena ajelin kotiin päin reipasta vauhtia. Taas oli yhdet treffit, vaikka turhat, käyty, aurinko paistoi, linnut lauloivat ja radiosta kaikui Popedan ”Pitkä kuuma kesä”. Käänsin äänen niin isolle kuin sain ja laulaa hoilotin mukana täyttä kurkkua. Sellaisen kesän aioin vielä elää. Ellen kuluvana kesänä niin sitten jonakin toisena!