Vuosikymmenten raatamisen jälkeen tuollainen vapaus tuntui ruhtinaalliselta. Aamulla herätessäni saatoin syödä aamupalakseni sitä, mitä mieli teki tai kaapissa sattui olemaan. Sain lähteä kiireettömästi eikä minun tarvinnut ajatella, jäikö kotiin jostakin nokkiintunut siippa, joka kotiin palatessani saattoi käyttäytyä arvaamattomasti.

Työpäivän jälkeen ei ensimmäisenä huolena ollut se, oliko lähdettävä kauppaan, tartuttava imuriin, mentävä pihatöihin, laitettava ruokaa vai alettava silittää pyykkejä. Sain tehdä mitä halusin tai olla sitten tekemättä. Jos minua huvitti enemmän loikoilla sohvalla kuin oikoa maton hapsuja, sain tehdä niin. Jos halusin mennä tietokoneelle, oli sekin mahdollista ilman, että kukaan kulki epäluuloisena kyttäämässä, mitä tein ja millä sivuilla pyörin.

Televisio tai radio ei pauhannut mielenosoituksellisesti täyttämässä kodin tyhjää tilaa ja hiljaisuutta. Olin yksin ajatusteni ja tunteideni kanssa, vaikka sitä olin ollut jo pitkään avioliittonikin aikana. Silloin vain samassa tilassa oli myös toinen, joten olimme kaksin yksin, mikä tuntui useimmiten hyvin ahdistavalta. Luultavasti juuri tuota ahdistusta paetakseni tein ja touhusin kaiken aikaa jotakin. En halunnut asettua vain olemaan ahdistavaan hiljaisuuteen tuon toisen ahdistuneen läheisyyteen. Toinen syy alituiseen hyörimiseeni oli varmasti se, että edelleen kai kuvittelin sen johtavan siihen, että lopultakin saisin edes vähän arvostusta aviomieheni silmissä.

Aluksi oli kuitenkin vaikeaa päästää irti totutuista rutiineista. Söin aamupalaksi suolatonta, mikrossa valmistettua puuroa, vaikka se ei maistunut suussani miltään. Viikonloppuna leivoin pullaa, koska ennenkin olin niin tehnyt. Siivosin pienen asuntoni vähintään kerran viikossa vieden matot ulos ja pesten lattiat. Vanhat tavat olivat pinttyneet minuun niin lujasti, että jos joskus jotain jäi tekemättä, tunsin syyllisyyttä.