Miten elävästi palautuukaan taas mieleeni se kaunis ja aurinkoinen, hiukan tuulinen kevätpäivä, jolloin Sinut ensimmäisen kerran laskettiin syliini pienenä tuhisevana nyyttinä. Olit syntynyt sektiolla, enkä minä vielä saanut Sinua paljoa nostella, vaan sen tekivät näin alkuun toiset.

Siihen aikaan, kaksikymmentäkuusi vuotta sitten, kaikkia synnyttäneitä äitejä pidettiin sairaalassa ainakin muutamia päiviä, ja meitä leikattuja melkein kokonainen viikko. Siinä ajassa ehti jo hyvin tottua vauvanhoitoon, kun sitten parin päivän päästä syntymästäsi sain Sinut vielä vierihoitoon, niin että olit lähelläni koko ajan.

Muistan, miten heti alkuun halusin selviytyä kaikesta hoidostasi mahdollisimman itsenäisesti huolimatta siitä, että minut oli juuri leikattu. Hoitajat yrittivät välillä toppuutella minua, ettei haava vain aukeaisi, kun nostelin Sinua syömään rinnalta toiselle. Mutta minä olin päättänyt näyttää, että selviän kyllä.

Nyt tuo ”päättäväisyyteni” hiukan hymyilyttää minua. Tänään toimisin luultavasti toisin. Tuskin välillemme muodostunut side olisi siitä heikentynyt, vaikken niin itsenäinen olisi ollutkaan. Mutta nuorena luulin, että kaikesta on selvittävä itse, kun aviomieskin vielä kaiken aikaa sellaista viestiä antoi.

Kun sitten vapunpäivänä tulimme sairaalasta kotiin, oli luonto poissa ollessamme puhjennut keväiseen asuunsa. Muistan, miten ihastelin täydessä kukassa olevaa valkovuokkopehkoa talon nurkalla. Valkovuokkoja olin kyllä saanut jo sairaalaankin heti syntymääsi seuranneena päivänä.

Ensimmäisestä toukokuusta muistan tuskin mitään. Olin Sinut saadessani jo kolmekymmentäkaksivuotias, ja tunnuit Ihmeeltä, joka epäilemättä minulle ja myös huomattavasti minua vanhemmalle Isällesi varmasti olitkin. Hoidimme Sinua yhdessä, ja jokainen parahduksesi sai meidät miettimään, mitä nyt pitäisi tehdä.

Olit kaunis ja hyvin kehittynyt vauva, ja Sinulla oli syntyessäsi yksi erikoisuus. Suuhusi oli puhjennut jo yksi hammas. Vanha kätilö kertoi kansan entisaikaan uskoneen, että noita syntyy hampaat suussa. En sellaiselle taikauskolle tietenkään kallistanut korvaanikaan. Minusta oli vain hienoa, että vauvallani oli jotakin sellaista, jota muilla vastasyntyneillä ei ollut. Ehkä se jo kertoi, että pärjäisit hyvin maailmassa, kuten olet pärjännytkin.

Lapsuuteesi sisältyy paljon tapahtumia, joista riittäisi kerrottavaa. Ehkä mieliin painuvimpia niistä on ollut se, kun aloitit pitkän, vieläkin jatkuvan opintaipaleesi, ja niin pienenä ja totisena hävisit ensimmäisen mutkan taakse. Silloin tuntui, että luovutin Sinut nyt lopullisesti maailmalle. Monta kertaa palasit toki vielä syliini, nyt aikuisenakin, kun maailma on näyttänyt kylmän puolensa, mutta aina onneksi olet lähtenyt uudestaan.

Pienen, hartaasti odotetun sisaresi syntymä ja kuolema on varmasti asia, joka kaikista lapsuutesi tapahtumista on eniten koskettanut Sinua. Miten voi kahdeksanvuotias ymmärtää, että hän saa sisaren, jonka vain yhden ainoan kerran näkee raottavan silmiään ja sitten sulkevan ne ikiajoiksi.

Pikkusisaren hautajaisilmoitukseen itse kirjoittamasi muistoteksti on sydäntä riipaiseva. Et kysellyt minulta tai Isältäsi, mitä kirjoittaisit. Kirjoitit tekstin aivan itse, ja tällainen siitä tuli: ”Minä näin, kun Sinä elit. Minä näin, kun Sinä silmiäsi raotit. Ja minä näin, kun Sinä kuolit.” Tuohon tekstiin sisältyi pikkusisaren koko kahden päivän mittainen elämä. Siihen sisältyi ison siskon rakkaus, suru, kaipaus ja kaikki pettymys, jonka suurtakin suurempi menetys toi tullessaan.

Nyt olet jo aikuinen ja aloittelet omaa perhe-elämääsi. Ujosta ja arasta pikkutytöstä on kasvanut rohkea ja reipas nuori nainen, joka pelkonsa voittaen lähti opiskelemaan ensin pääkaupunkiseudulle ja sitten vielä kahteen eri otteeseen ulkomaille. Kohta Sinulla on noiden lähtöjen ja monien vaikeitten aikojen palkkana taskussasi kaksi korkeakoulututkintoa.

On ihanaa seurata täältä kauempaa, miten innostunut yhä olet kaikesta uudesta. Yhdessä ulkomailta löytämäsi samanhenkisen poikaystävän kanssa kasvatatte milloin kanoja, milloin mehiläisiä. Oman pienen maatilkun ja pihan löytäminen on haaveissa. Siellä olisi ihana antaa lampaiden laiduntaa, kanojen kuopsuttaa maata, ja mehiläisten kerätä mettä. Uskotko, että kun oikein kovasti jotakin haluaa, sen myös saavuttaa.

Viime äitienpäivän alla saatoimme yhdessä rakkaan, vanhan koirasi manan majoille. Kävin eilen haudalla. Siellä kukkivat runsain pehkoin keltaiset, pienet narsissit, jotka sinne viime kesänä istutin. Elämä jatkuu. Vaikka entinen väistyy, tulee uutta tilalle.

Tänä äitienpäivänä haluan kiittää Sinua, rakas Tyttäreni siitä, että synnyit elämäni iloksi ja valoksi ja syntyessäsi, mutta ennen kaikkea kasvaessasi teit minusta Äidin. Olen saanut seurata kasvuasi ja kehitystäsi, jos kohta myös kasvukipujasi. Olen saanut ja yhä saan olla elämässäsi mukana monin tavoin. Se on elämäni suurimpia lahjoja!