Yöllisen sateen jälkeen on luonto raikas ja ilma viileän virkistävä. Ei toki niin viileä, että vilua pitäisi valittaa, mutta aamukahvia hetki sitten parvekkeella juodessani vedin jo takin päälleni. Pelkässä topissa kun tuntui hiukan liian kalsealta.

Katsellessani kahvia juodessani taivaalle ei aurinkoa vielä näkynyt. Mutta siellä se oli, sillä komea itäisellä taivaanrannalla majaileva pilvi oli saanut siltä upean kultareunuksen. Nyt kaikki pilvet, myös se kultareunainen, ovat jo taivaalta hävinneet, ja aurinko pääsee paistamaan taas täydeltä terältä. Ilma on kesäinen, tuulta ei juuri lainkaan, ja lintujen laulu täyttää ilman.

Parvekkeeni avautuu etelään tai oikeastaan kaakkoon. Aamuisin ja aamupäivisin on siellä mukava istuskella, kun aurinko, vaikka paistaakin kirkkaasti, ei vielä siihen aikaan polta eikä tukahduta parvekkeella istujaa. Lisäksi asfaltoidun kadunpuoleisen piha-alueemme ainoa puu, korkea petäjä, antaa mukavasti varjoa juuri minun parvekkeelleni.

Asun kerrostaloalueella, joka on hiukan syrjässä keskustasta, mutta silti vain kävelymatkan päässä siitä. Alue on rauhallista, puistomaista aluetta, jossa kerrostalot on onnistuttu rakentamaan niin, että ympäröivää luontoa on säästetty mahdollisimman paljon. Kaikki talot tällä alueella ovat 60- ja 70-luvun tuotantoa. Niitä ei siis ulkonäöltään voi sanoa mitenkään ihastuttaviksi.

Oma taloni ei onneksi ole kovin suuri, mutta lähistöllä on isojakin taloja, oikeita kolhooseja. Muistan, miten tänne muutettuani ja lähiympäristöön tutustuessani minulle tuli vaikutelma, kuin olisin tullut jonnekin neuvostoliittolaisen laitakaupungin asuinalueelle. Toki talot olivat siistimpiä ja huolellisemmin rakennettuja, mutta muuten vaikutelma oli melko karu. Nyt silmä on jo tottunut näkymiin, ja erityisesti näin kesällä ja varsinkin syksyllä, kun alueen monet lehtipuut saavat loistavanvärisen juhla-asun, täällä on suorastaan kaunista.

Luonto on siis lähellä. Kadun toisella puolella aivan parvekettani vastapäätä on vanha tyhjä tontti, jolla kasvaa monenlaisia, aikanaan tontilla sijainneen talon pihassa kasvaneita puutarha- ja koristekasveja. Keväisin sieltä löytyy tulppaaneja ja helmililjoja, valkovuokkoja ja kieloja ja pitkin kesää mitä erilaisimpia, nyt jo villiintyneitä vanhanajan kasveja. Kuljeskelen joskus tontilla kukkia keräten, sillä vien usein pikkutyttäreni haudalle luonnonkukkakimpun.

Tontin reunalla, aivan kadun varressa kasvaa myös pari poppelia. Niistä olen erityisen iloinen, sillä poppeli on aina kuulunut suosikkipuihini. Muistan, miten jo lapsena tutustuin poppeliin, kun kotipaikkakuntani luultavasti siihen aikaan ainoa poppeli kasvoi hautausmaalla. Hautausmaalle menossa oli aina oma tietty tunnelmansa, eikä poppelin tuoksu ollut vähäisin tekijä tämän tunnelman luomisessa, kun se jo siinä portin pielessä tervehti hautausmaalle tulijaa voimakkaana, jopa hiukan pistävänä.

Vaikka poppeli niin selkeästi liittyy muistikuvissani kuolemaan, ei minulle ole jäänyt vaikutelmaa, että se olisi jotenkin ”kartettava” puulaji, päinvastoin. Avioliitossa ollessani ja omakotitalossa asuessani olisin aina halunnut poppelin pihamaallemme kasvamaan. Siihen aikaan myös työmatkani varrelle sattui paikka, jossa kasvoi useita poppeleita. Joskus keväisin jopa otin niistä oksia, juurrutin ne ja yritin saada kasvamaan. Koskaan se ei kuitenkaan onnistunut, enkä osaa vieläkään sanoa, miksen vain marssinut puutarhakauppaan ja ostanut itselleni poppelintainta.

Mutta enää en sitäkään asiaa murehdi. Kaikella lienee tarkoituksensa. Nyt minulla on poppeli aivan näköetäisyydellä, ja aina sateen jälkeen se levittää huumaavaa tuoksuaan lähiympäristöön, jopa minun parvekkeelleni asti. Oma poppelini, jos sellaisen olisin aikoinaan hankkinut pihallemme kasvamaan, olisi avioeroni yhteydessä jäänyt sinne, kuten jäi se unelmieni päärynäpuukin. Nyt talossa asuvat jo vieraat ihmiset, jotka saavat nauttia päärynäpuuni antimista. Mutta minä nautin täysin siemauksin ja ilman huolen häivää poppelista, jonka sittenkin sain!