Tuli kevät, ja laumani alkoi suunnitella veneen laittamista vesille ja saarielämän aloittamista. Olimme me talvellakin saaressa olleet, mutta silloin oli menty jäitä myöten moottorikelkalla ja suksilla. Kohta jäät lähtisivät, ja veneen pitäisi silloin olla kunnossa matkantekoon.

Eräänä toukokuisena lauantaina sinne sitten lähdettiin. Mukaan lähtivät Rotta, Kaisan isä, minä ja Olavi. Kaisa jäi kotiin, sillä hän ei enää välittänyt kovasti lähteä mukaan varsinkaan näin talven jäljiltä, kun kaikki mökillä oli vielä kovin ankeaa, sotkuista ja tietenkin kosteaa.

Automatka sujui hyvin, mutta jo rannassa onni kääntyi. Ensin Kaisan isä veisti puukolla sormeensa ison palkeenkielen. Rotta kääri sen ympärille jotakin, ja kuulin heidän keskustelevan siitä, että kunnon varusteita ei koskaan ollut mukana silloin, kun niitä olisi tarvittu. En oikein ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, mutta kohta kuitenkin noustiin veneeseen ja lähdettiin viiden kilometrin pituiselle venematkalle.

Luulen, että Kaisan isä, joka muutenkin oli aina herkästi hermostuvaa tyyppiä, kävi kovilla kierroksilla jo tässä vaiheessa. Veneily ja liikenteessä olo yleensäkään eivät olleet tämän miehen lempilajeja. Hän hermostui, luultavasti pelkäsikin ja sitten saivat sivulliset ja muut mukana olijat kärsiä siitä. Tällä kertaa riesan oli vielä loukkaantunut sormi, jota varmasti pakotti ilkeästi. Lisäksi oli tavattoman kova tuuli, joka keikutteli venettä puolelta toiselle.

Minuakin hermostutti, sillä veneessä olo kovalla tuulella ei ollut kovin mukavaa. Yleensä Kaisa tai Rotta piti minua lähellään, mutta nyt ei Kaisa ollut mukana, ja Rotta piti Olavia tiukasti kiinni, ettei se hermostuksissaan tekisi veneessä mitään yllättävää. Lopulta kuitenkin päästiin rantaan, ja saimme kaikki huokaista helpotuksesta ainakin vähäksi aikaa.