Hiukan haikein mielin jäin katselemaan Kaisan ja hänen perheensä perään. Olisin aivan hyvin jo voinut lähteä heidän mukaansa. Mutta neljä viikkoa olisi vielä odotettava, niin kuulin ihmisten puhuvan. Sitten Kaisa tulisi hakemaan minut lopullisesti omaksi koirakseen.

Minulle tuo neljä viikkoa ei sanonut mitään. En osannut silloin ajatella, että se oli yhtä pitkä aika kuin minulla oli elinviikkoja takanani. Kaisakin unohtui mielestäni hyvin pian, sillä meillä pennuilla oli paljon touhua ja tekemistä. Kirppu-äiti opetti meille tärkeitä koiran elämään liittyviä asioita. Leikkimistä ja ruokailua oli runsaasti, samoin ulkoilua. Oli mukava touhuta sisarusten kanssa, opetella selviytymistä leikin avulla, ja etenevä kevät toi yhä uusia huumaavia tuoksuja ja asioita elämäämme. Elimmehän ensimmäistä kevättämme, ja kaikki oli meille uutta ja ihmeellistä.

Sitten eräänä toukokuisena perjantai-iltana kaarsi tutun näköinen auto pihaamme. Autosta astuivat ulos Kaisa ja hänen vanhempansa. Vaikka olin jo melkein unohtanut Kaisan, nousi hänen pienten, hellien käsiensä tuoksu mieleni sopukoista, ja pieni koiransydämeni hypähti ilosta hänet nähdessäni.

En ehtinyt seurata, mitä kaikkea ihmiset puhuivat, niin innoissani olin. Äkkiä vain huomasin olevani autossa, pehmustetussa laatikossa, ja Kaisa istui penkillä vieressäni. Auto käynnistyi ja vasta silloin tajusin, että jätin nyt lopullisesti taakseni Kirppu-äidin ja loput vielä kotona olevat sisarukseni. Ikävä ja haikeus täyttivät mieleni. Onneksi Kaisa silitteli minua koko matkan ajan ja puheli minulle rauhoittavasti. Siitä huolimatta tunsin itseni maailman yksinäisimmäksi olennoksi. Kyyhötin hiljaa laatikon nurkassa ja odottelin, mitä tuleman piti.

Ikuisuudelta tuntuneen ajomatkan jälkeen auto viimein pysähtyi. Olimme perillä. Tässä olisi uusi kotini. Kaisa nosti minut ulos autosta ja lähti kulkemaan kohti talon ulko-ovea. Yritin pysytellä hänen kintereillään ja seurasin häntä niin nopeasti kuin kykenin. Samalla vilkuilin hiukan ympärilleni ja panin merkille, että taloa ympäröi mukavan näköinen piha. Se oli hyvä asia. Täällä olisi tilaa leikkiä ja juosta.

Olimme jo melkein ovella, kun luulin viimeisen hetkeni koittaneen. Portailla, aivan sisäänkäynnin vieressä istui musta, valtavan iso otus. Se oli koira, sen tajusin heti. Mutta en ollut koskaan ennen nähnyt tuollaista jättiläistä. Mitä tuo hirmu tuossa istui? Vaaniko se minua, viatonta pentua? Olin luullut, että minusta tulisi talon ainoa koira, mutta olin tainnut erehtyä. Oliko minua huijattu?