Koska minulla edelleen oli profiili deittipalstalla, ja tiesin, että edellä kertomani suhde ei tulisi johtamaan mihinkään pysyvään, tapailin myös muita miehiä samaan aikana. Eräs heistä oli hän, joka vei minut meren saareen syömään lohta ja pestokastiketta.

Vaikka tapasin tämän miehen pariinkin kertaan, ja aina silloin tällöin myös juttelimme puhelimessa tai kirjoittelimme toisillemme sähköposteja, ei välillämme ollut mitään muuta. Mies olisi kyllä ollut valmis lähempään kanssakäymiseen, mutta minua se ei kiinnostanut. Osasyynä oli se, että ajatukseni askartelivat toisessa suhteessa.

Mutta vaikka tuota suhdetta ei olisi ollutkaan, en silti olisi ryhtynyt tämän miehen kanssa intiimiin suhteeseen. Hän vain ei kiinnostanut minua riittävästi ja oli sitä paitsi useita vuosia minua vanhempi. Olin eronnut avioliitosta, jossa olin saanut tarpeekseni vanhasta miehestä, näin ajattelin.

Tuohon aikaan minulla saattoi olla useampikin mies kierroksessa samaan aikaan, mutta en silti lennellyt holtittomasti kukasta kukkaan, vaikka siihen olisi tarjoutunut mahdollisuuksia. Jos deittipalstalla osui kohdalle tavalla tai toisella kiinnostava mies, joka asui riittävän lähellä, otin varmasti selvää, millaisesta tapauksesta oli kyse. Useimmat tapaamiset olivat kahvitteluhetkiä kantakahvilassani ja päättyivät siihen, että kumpikin lähti omaan suuntaansa.

Eräs tällainen oli mies, joka oli lukenut blogiani ja sen perusteella ilmeisesti kuvitellut minut vallan erikoiseksi naisihmiseksi. Hän kertoi ajelevansa asuinpaikkani ohi kesälomamatkallaan ja ehdotti tapaamista. Mies ei minua suuremmin kiinnostanut, mutta ainahan nyt yhden kahvikupillisen voi juoda vieraankin ihmisen seurassa. Ei se minulta ole pois. Päinvastoin saatoin taas jotain oppiakin asiasta.

Niin sitten tapasimme eräänä kesäisenä iltana. Kahvit joimme ja muutaman sanan vaihdoimme. Mies tuntui olevan aivan haltioissaan, kun oli saanut tavata ”Punahilkan”, joka oli deittipalstan silloinen nickini, ilmielävänä. Minua suorastaan hiukan nolotti miehen innostus. Pidin ja edelleen pidän itseäni jokseenkin tavallisena naisena. Se, että osaan kirjoittaa, ei tee minusta vielä kovin erikoista ihmistä. Mies tapasi punahilkkansa, enkä kuullut hänestä sen koommin.

Toinen kahvittelututtavuus asui naapuripitäjässä. Hänkin oli minua reilusti vanhempi, ja taisin ilmoittaa jo etukäteen, että kiinnostusta minun puoleltani jo hänen ikänsä vuoksi tuskin on kahvikupillista enempää. Olin eräänä sateisena syyskesän iltana menossa teatteriharjoituksiin, ja tapasimme ennen harjoitusta. Joimme kahvit ja sitten minä lähdin teatterille ja mies ilmeisesti kotiinsa.

Voi olla, että tulkitsen väärin sanoessani, että miehellä kyllä olisi ollut kiinnostusta muuhunkin kuin kahvinjuontiin, ja hän pettyi, kun torjuin hänet oikopäätä. Päättelen sen siitä, että vuosi, pari myöhemmin hän kirjoitti katkeransävyisen kommentin erääseen blogikirjoitukseeni. Hän oli ollut katsomassa näytelmää, jossa minulla oli keskeinen rooli. Esitin siinä vanhaa naista ja tekstinkin olin kirjoittanut itse. Mies julisti kommentissaan, että hänen mielestään näyttelemiseen tarvitaan muutakin kuin se, että osaa laskeutua rollaattorin kanssa teatterin rappusia.

Saattoihan mies toki olla oikeastikin sitä mieltä, että tein roolini huonosti. Jokaisella on oikeus omaan vankkumattomaan mielipiteeseensä eikä edes kummoisia perusteluja tarvitse esittää. Sitä vain ihmettelin itsekseni, kun kommentti oli kirjoitettu postaukseen, jossa ei sanallakaan viitattu kyseiseen näytelmään, minun rooliini tai edes mitenkään minuun itseeni. Mieheen ja yhteisöön, jossa hän toimi aktiivisesti siinä kyllä oli viittaus, joten voihan olla, että hän olikin suivaantunut siitä. Joka tapauksessa kommentista henki niin vahva loukkaantumisen tuntu, että sitä saattoi melkein käsin kosketella.

Mistä sitten osasin päätellä, että kommentoija oli juuri tämä mies? Ensin en osannutkaan enkä tajunnut koko kommentista tuon taivaallista. Vähitellen alkoi ymmärtämisen valo syttyä päässäni, laskin yhteen yksi plus yksi, ja kohta kaikki oli aivan selvää. Minulla ei koskaan ole tapana vastailla kommentteihin mitään enkä myöskään poista niitä, vaikkeivät ne itsetuntoani hivelisikään. Tälläkin kertaa jätin kommentin paikoilleen muidenkin luettavaksi sanomatta siitä sanaakaan, ja siellä se lienee edelleen. Olen aina ollut sitä mieltä, ettei ole minun vikani, jos kommentoijat eivät osaa käyttäytyä.