Mikosta oli itsestään selvää, että kun nyt oltiin kihloissa, vietettäisiin kaikki liikenevä aika yhdessä. Se tuntui Soilesta ensin hiukan oudolta, sillä olihan hänellä omaakin elämää ja työpaikka aivan muualla. Ei hän kuvitellut, että nyt oltaisiin kuin paita ja peppu, kun sormukset sormissa kiiltelivät. Mutta Mikosta asiassa ei ollut mitään ihmeellistä. Usein viikolla vapaapäivinään tuli Mikko Soilen luokse, ja viikonloput vietettiin ilman muuta tulevassa yhteisessä kodissa.

Eräänä maanantaiaamuna oli Mikko äreä ja vihainen. Soilen kysyessä syytä vastasi hän, että Soilen asuminen eri paikkakunnalla rassasi ja ärsytti häntä. Hän halusi Soilen muuttavan kokonaan samalle paikkakunnalle. Soilesta se oli mahdoton ajatus tässä vaiheessa. Hän ei voinut kesken kaiken lähteä työpaikastaan, ja vaikka olisi voinutkin, niin mistäpä hän uutta työpaikkaa olisi saanut. Sitä paitsi kihloihin mentäessä oli sovittu, että toistaiseksi elettäisiin näin. Naimisiin oli tarkoitus mennä kesällä, ja sen jälkeen Soile muuttaisi. Työpaikkakin toivottavasti olisi järjestynyt siihen mennessä.

Sanoillaan ja käytöksellään pääsi Mikko kuitenkin tavoitteeseensa. Soile syyllistyi asiasta ja oli nyt helposti Mikon hallittavissa. Mikko alkoi rajoittaa Soilen elämää monella tavalla. Hän soitteli usein, ja jos Soile ei vastannut tai puhui jonkun muun kanssa, kyseli hän heti, missä tämä oli ollut tai kenen kanssa Soile oli puhunut.

Soile alkoi ahdistua tällaisista kyselyistä, jotka hän koki vahtimisina ja epäluottamuksena. Vaikkei hän ollut mitään pahaa tehnytkään, tunsi hän jatkuvaa huonoa omaatuntoa Mikon kysellessä ja vihjaillessa. Lapsellisuudessaan Soile kuvitteli, että yrittämällä olla aina paikalla Mikon soittaessa tai soittamalla omat puhelunsa sellaiseen aikaan, jolloin Mikko ei varmasti voisi soittaa, hän jotenkin kykenisi luovimaan eteenpäin.

Soilella ei ollut ajokorttia, ja Mikko keksi, että se Soilen olisi hankittava ensi tilassa. Niinpä Soile meni autokouluun. Siitä alkoi uusi piina. Mikko halusi opettaa Soilea ajamaan. Se tuntui Soilestakin ensin hyvältä ajatukselta, mutta oltuaan muutamalla ”oppitunnilla”, tuli hän toisiin ajatuksiin.

Mikko huusi hänelle, ivasi hänen osaamattomuuttaan eikä kuitenkaan ottanut kuuleviin korviinsa, että ”opetus” olisi lopetettu. Niin Soile sitten pelosta vavisten ja väristen ajeli iltakaudet pitkin pimeitä metsäteitä Mikon ärähdellessä vieressä ja huomautellessa kaikista virheistä ilkeään sävyyn. Soilella ei ollut rohkeutta sanoa, ettei halunnut Mikon opetusta, sillä siitä olisi syntynyt vain entistä pahempi epäsopu.