Kulttuuriopiston joulujuhlaa vietettiin marraskuun lopussa kauniissa keskiaikaisessa kivikirkossamme. Kuoromme oli päässyt mukaan esiintyjien joukkoon. Se oli suuri kunnia, sillä enimmäkseen esiintyjiksi kelpuutettiin vain lapsia, nuoria ja ylipäätään solisteja. Piskuinen kuoromme sai esittää kaksi laulua, kuten toinenkin mukaan kelpuutettu kuoro.

Kun ensimmäinen laulu sitten alkoi, minusta tuntui, että jotakin oli nyt kovasti pielessä. Laulu ei tuntunut soivan samalla tavoin kuin harjoituksissa. Sitten johtajamme keskeytti esityksen ja otimme koko homman alusta uudelleen. Nyt kaikki sujui, kuten pitikin.

Jälkeenpäin johtaja kertoi, että hän oli aloittanut säestyksen eri sävellajista kuin mistä me lauloimme. Huomattuaan sen hän keskeytti laulamisemme, ja uusinta-aloitus sujuikin sitten hyvin. Taas nähtiin, että kokenut ja ammattitaitoinenkin ihminen voi erehtyä. Mutta ammattitaitoinen osaa myös keskeyttää ja aloittaa alusta eikä vain jääräpäisesti vedä hommaa läpi, vaikka huomaa, ettei kaikki ole kohdallaan.

Joulujuhlan jälkeen osa laulajista kokoontui vielä erään kuorolaisen kotiin pikkujoulua viettämään. Vietimme hauskan illan nyyttikestiperiaatteella ja samalla vähän tutustuimme toisiimme. Harjoitusiltoina ei sellaiseen nimittäin oikein ollut mahdollisuutta.

Olin liikkeellä vävypoikani autolla, jota käytimme yhteisesti. Oli satanut viime talven ensimmäiset ja ainoat lumet, jotka hetken aikaa pysyivät maassa. Oli myös hiukan pakkasta. Lumiharja ja lasiraappa olivat vielä jossakin kesäteloilla, mutta minä ilmoitin rehvakkaasti, ettei niitä nyt varmaan tarvita. Tuskinpa sää nyt niin nopeasti muuttuisi, että sellaisille olisi tarvetta.

Taas olisi ollut parempi, jos olisin pitänyt suuren suuni kiinni ja kiltisti etsinyt moiset välineet mukaan. Pois lähtiessämme nimittäin huomasin, että auton tuulilasi oli aivan umpijäässä. Sitä sityten yritin puhdistaa lainaraapalla jotenkuten, mutta sain ikkunaan vain pienet tirkistysreiät. Kyllä minä niistä tihrustaisin, uhosin uudemman kerran. Kohtahan auto lämpenisi ja ikkunat sulaisivat. Ei muuta kuin tien päälle vaan!

Enpä muuta ehtinyt kuin kääntyä pihasta tielle, kun poliisiauto ajoi vastaani. Arvaahan sen, että poliisit kääntyivät takaisin ja ohjasivat minut tien sivuun. Mikäs auttoi? Siinä sitten kaivelin ajokorttia esiin ja taisin puhaltaakin. Jouduin nousemaan autosta ulos, koska olin heittänyt käsilaukkuni takapenkille. Mitään alkoholia en onneksi ollut juonut tietenkään, kun kerran autolla liikuin, joten sen puoleen ei ollut hätää. Ja enhän muutenkaan käytä alkoholia lainkaan.

Nuori poliisimies oli ystävällinen ja opasti vanhaa rouvaa, että ikkunat pitäisi kyllä raapata puihtaiksi ennen ajoon lähtöä. Minä nyökyttelin kuuliaisesti ja katuvaisena, kun tällainen erehdys nyt oli tullut tehtyä. Katuvainen mielenlaatuni taisi tehota, sillä poliisi toivotteli hyvää illan jatkoa ja päästi minut jatkamaan matkaa. Vähän kyllä hävetti. En aja nykyisin kovin paljon autoa, ja oli noloa joutua sen harvan kerran poliisin puhutteluun ihan oman typeryyden ja laiskuuden tähden. Onneksi selvisin tilanteesta pelkillä neuvoilla ja opastuksilla!