Tänä aamuna heräsin kesäsateen ropistessa ikkunapeltiä vasten. Edes kelloa en vilkaissut, kun jo ponkaisin ylös, mutta hämäryydestä päätellen ei se vielä mahdottomia näyttänyt, vaikka tietysti pilvessä oleva taivas aiheutti osan hämäryydestä.  Parvekelasit olivat illalla jääneet osittain auki, ja nyt ajattelin, että jos sade äityisi rankaksi, sataisi vesi suoraan parvekkeelle. Kiireesti lasit kiinni ja sitten vilkaisu kelloon: vähän vaille neljä!

Kömmin takaisin sänkyyn, sillä nyt olin herännyt umpiunesta, joten varmasti saisin vielä unenpäästä kiinni. Ainakin siltä tuntui. Tänään ei olisi mattojakaan enää pyykättäväksi, joten voisin hyvin nukkua niin pitkään kuin nukuttaisi. Mutta kun uni kerran oli katkennut, en sitä enää saanut jatkettua. Alkava migreenikin tuntui ohimolla. Säilytän migreenilääkkeet yöpöydän laatikossa, joten ei tarvittu kuin käden ojennus, ja lääke oli suussa kielen päällä sulamassa.

Päänsäryn kannalta olisi ollut hyvä, jos unta vielä olisi tullut. Mutta väkisin nukkuminen on tuhoon tuomittu ajatus, joten nousin ylös ja laitoin kahvit tippumaan. Tänään en joisi aamukahvia parvekkeella, sillä eiliseen verrattuna ilma tuntui varsin viileältä, kun edelleen hiukan satoi. Näytti siltä, että päivästä kokonaisuutena tulisi viileähkö ja sateinen, mutta sehän nähtäisiin myöhemmin.

Kahvit juotuani, muut aamutoimet tehtyäni ja netissä jonkin aikaa surffailtuani oli kello ehtinyt jo puoli seitsemään asti. Migreeni oli täsmälääkkeen ansiosta poissa, mutta lääkkeen aiheuttama uupumus tuntui niin raskaana koko kehossa, että päätin mennä uudestaan nukkumaan. Oli ihanaa kellahtaa jo sijattuun vuoteeseen päiväpeiton päälle ja vetää torkkupeitto päälleen lämmikkeeksi. Ulkona näytti edelleen sateiselta ja hämärältä, joten hyvin tänne peiton alle jouti lomalainen!

Siinä sitten torkuin välillä syvässäkin unessa ollen lähes kahdeksaan asti. Olo tuntui raukealta, mutta pahin väsymys oli poissa, joten nousin. Yksi syy nousemiseeni oli se, että laiskuuksissani en ollut viitsinyt vetää sukkia jalkaani torkkumaan käydessäni. Viileät jalat herättivät minut tämän tästä eivätkä ne tuntuneet lämpiävän ei sitten millään, vaikka kuinka yritin niitä kääriä lämpimän peiton mutkaan.

Peitolla on oma tarinansa. Keväällä tilasin erään aikakauslehden, koska tilaajalahjana oleva peitto houkutteli minut tilaamaan, vaikkei lehti sitten itsessään ollut juuri minkäänlainen. Onneksi se ei kuitenkaan ollut kallis, joten yhdessä peiton kanssa sain kyllä vastinetta rahoilleni.

Mainoskuvasta sain käsityksen, että peitto oli kaksinkertainen, ja sen sisään saattoi pujahtaa kuin pussiin ikään. Peiton väri ei silmääni kovasti miellyttänyt. Se oli toiselta puolelta beige ja toiselta luonnonvalkoinen, mutta juuri tuo oletettu mahdollisuus sukeltaa peiton sisään ratkaisi asian. Jos en peitosta pitäisi, voisin aina antaa sen lahjana eteenpäin, näin ajattelin.

Aikanaan lehden ensimmäinen numero sitten tuli, samoin lasku, jossa kerrottiin, että tilaajalahjaa saattoi ryhtyä odottelemaan noin kuukauden kuluttua maksun saapumisesta. Kun ilmoitus paketin saapumisesta tuli, lähdin saman tien hakemaan pakettia postista, sillä olin jo malttamattoman odotellut hetkeä, jolloin vilusta väristen kömmin lämmittelemään peiton sisään kuin kengurun mahapussiin.

Pettymys oli suuri, kun peitto osoittautuikin aivan tavalliseksi peitoksi, jossa kaksi eri materiaalia olevaa kangasta oli tikattu reunoista yhteen. Toinen puoli, se beigen värinen, oli kiiltävää, loimusamettimaista materiaalia, joka tuntui kyllä miellyttävältä käteen. Toinen puoli oli luonnonvalkoista tekoturkista, miellyttävää ja pehmeää sekin.

Mutta vaikka kuinka kääntelin ja vääntelin peittoa käsissäni leväyttäen sen aivan auki ja tutkaillen sen reunoja sisään pujahtamisaukon löytääkseni, en sellaista löytänyt. Siinäpä taas aivan turha tavara, ajattelin pettyneenä. Peitto jäisi käyttämättä. Noin rumakin vielä!

Sekin kismitti, että minä, joka en yleensä korvaani lotkauta mainosten suuntaan, olin nyt mainoksen uhri mitä suurimmassa määrin. Peiton, jonka mielikuvituksessani olin nähnyt jo vaikka millaisena kengurupussina ja kaikki vaivat parantavana ihmeenä, houkuttelemana olin mennyt tuhlaamaan rahojani turhaakin turhempaan lehteen.

Reaktioni yllätti minut itsenikin. Eihän ”tuhlattu” rahasumma ollut suuri. Tuskin sillä rahalla saisin samanlaista peittoa mistään ja vielä lehdet kaupan päälle. Sillä hetkellä en kuitenkaan nähnyt asiassa mitään hyvää. Minua oli petetty!

Etsin käsiini lappusen, jossa peiton kuva oli. Asia selvisi heti. Ei missään tekstissä ollut sanottu, että peitto olisi pussimainen. Mutta se oli kuvattu niin, että syntyi vaikutelma pussimaisuudesta. Oma mielikuvitukseni oli viikkojen kuluessa täydentänyt mielikuvaa, ja kun paketista paljastuikin tavallinen peitto, olin pettynyt kuin pieni lapsi. Taas kerran käsitin, millainen valtava voima mainoksella ja sopivalla kuvakulmalla sanojen lisäksi on.

Nyt asia naurattaa minua. Pettymykseni johtui varmaan siitä, että olin mennyt mainostajan ansaan. Olin antanut johtaa itseäni harhaan pyhistä periaatteistani huolimatta. Myös ärtymykseni ”rumasta” väristä on kiukkua siitä, että olin niin helposti höönäytettävissä. Värin olin tiennyt etukäteen, silti olin peiton halunnut. Oli lapsellista kiukutella sellaisesta asiasta edes itselleen.

Aloin sitten kuitenkin hiljalleen käyttää peittoa. Vähitellen huomasin, miten mukava, lämmin. pehmeä ja kevyt se oli. Se oli mukava vetää harteilleen, kun istui sohvalla tai läppärin ääressä. Öisin sai se aina tulla lämmittämään palelevia jalkojani, ja päivätorkuille mennessäni halusin päälleni juuri tämän peiton kaikista muista mahdollisista. Jopa väri alkoi silmissäni muistuttaa enemmän shampanjan väriä kuin tylsää beigeä.

Nyt en luopuisi siitä enää mistään hinnasta. Tunnen kummallista nautintoa aina, kun käsittelen sitä tai vedän sen lämmikkeekseni. Vähällä oli, etten tilannut jo toista lehtitarjousta saadakseni itselleni toisen samanlaisen peiton. Onneksi järki voitti sillä kertaa!