Kun iltapäivätorkkujen jälkeen sitten viimein lähdin hautausmaalle, oli lämpömittari kivunnut jo lähelle kolmeakymmentä astetta. Sisällä oli sentään viileämpää, sillä jo aamulla olin sulkenut parvekkeen oven ja kaikki sälekaihtimet. Muiden huoneiden ikkunat saivat olla aamusta vielä auki, sillä toiselle seinustalle aurinko ehtisi vasta iltapäivällä. Nyt oli kuitenkin tullut aika sulkea vielä avoimet ikkunat. Sisällä oli hämärää kuin saluunassa, mutta hämäryys osaltaan antoi vaikutelman viileydestä.

Ulko-ovella kuumuus huokui vastaani kuin saunan löyly. Huomasin oitis, että mustat caprit olivat täysin väärä valinta tässä helteessä. Ne olivat housuistani kuitenkin ainoat, joissa kehtasin lähteä ihmisten ilmoille, sillä vaikka kuolleiden valtakuntaan meninkin, arvelin sentään myös eläviä matkan varrella tapaavani. Ei siis auttanut muu kuin pistää tassua toisen eteen, vaikka hikeä pukkasi pintaan joka askeleella.

Päätin mennä metsäpolun kautta, sillä arvelin metsässä olevan hiukan varjoisampaa ja viileämpää kuin asfalttitiellä. Lisäksi oli tarkoitukseni poimia kukkakimppuuni isoja mansikankukkia, joita aamuisella matonpesureissullani olin nähnyt. Niitä kasvoi juuri valitsemani reitin varrella. Metsästä polun varrelta poimin kimppuun vielä muutamia kieloja, vaikka kielon paras kukinta alkaa näillä leveysasteilla olla jo ohi. En kuitenkaan voinut vastustaa kielon huumaavaa tuoksua ja löysinkin riittävästi vielä ihan hyväkuntoisia yksilöitä, jotka siis pääsivät pikkutyttäreni syntymäpäiväkimppuun punaisten ruusujen ja valkoisten mansikankukkien seuraksi.

Kaupungissamme on kaksi hautausmaata, vanha ja uusi. Vanha sijaitsee lähellä entistä kotiani ja on kohta sadan vuoden ikäinen. Se on kaunis, puistomainen, hyvin hoidettu viheralue, jossa on ajan tuomaa patinaa, vanhoja hautakiviä ja -ristejä, lehteviä, vanhoja puita ja hiekkakäytäviä.

Kun kuusitoista vuotta sitten piti hankkia hautapaikka kuolleelle lapselle, oli mielessäni heti, että haluan sen vanhalta hautausmaalta. Se sijaitsi lähellä ja oli lisäksi kaunis. Ajattelin, että tyttäreni voisi melkein nähdä kotiin sieltä vanhan koivun juurelta, ja siellä puiden hiljaisessa havinassa hänen olisi turvallista ja rauhallista levätä.

Hautausmaasta on vuosien kuluessa tullut minulle tuttu ja rakas paikka. Usein siellä käydessäni kuljeskelen katselemassa muitakin hautoja, ihailemassa niiden muistokiviä tai istutuksia tai muuten vain vaeltelen hiljaisessa, kauniissa ja hyvin hoidetussa puistossa. Talvella suurten juhlapyhien aikaan hautausmaa loistaa valomerenä, kun sadat kynttilät palavat haudoilla lepattavin liekein tuoden valoaan yön pimeyteen.

Haudalle tultuani kastelin ensin kumpua peittävän sammalen, joka näin kuumilla keleillä nopeasti vaipuu kuivahorrokseen. Sitten haravoin roskat pois ja panin merkille, että koivut tiputtelivat jo ensimmäisiä kellertäviä lehtiään. Kuumuus ja kuivuus vaativat veronsa.

Asettelin kukkaset maljakkoon ja katselin hetken kaunista pientä hautaa. En tuntenut surua, haikeutta kylläkin. Olisihan kaikki voinut olla toisinkin. Miten? Sitä en osaa sanoa, enkä sitäkään, olisivatko asiat toisin ollessaan paremmin vain huonommin kuin nyt. Ne olisivat toisin ja eri lailla, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että kaikki on mennyt juuri niin kuin on pitänytkin mennä.

Lähellä olevaa toista hautaa kasteli joku minulle tuntematon mies. Hän alkoi jutella. Ensin tietysti käsiteltiin sääasiat, olivathan ne nyt hikenä jokaisen otsalla ja paidankauluksella. Sitten mies alkoi kertoa kierrelleensä hautausmaalla ja panneensa merkille, miten monille vanhoille haudoille oli ilmestynyt seurakunnan yhteydenottopyyntö. Ilmeisesti seurakunta halusi ottaa vanhat haudat uudelleen käyttöön, ellei haudan ”omistajia” ilmaantuisi tai nämä eivät haluaisi hautaa enää hoitaa.

Useilla näistä haudoista oli vanha, komea takorautaristi. Miehen mielestä on sääli, jos tällaiset kulttuurihistoriallisesti arvokkaat haudat ja hautamuistomerkit hävitetään. Monethan niistä ovat liki sata vuotta vanhoja. Olisi seurakunnan velvollisuus ja kunnia-asia säilyttää tällaiset haudat jälkipolville muistona menneistä ajoista.

Olen samaa mieltä asiasta. Hautoja ei varmaankaan niin montaa ole, että niiden säilyttämisestä koituisi suuria kustannuksia. Mutta voittaako taloudenpitoa tälläkin kertaa kulttuuri- ja historialliset arvot? Toimiiko seurakunta tällä vanhalla hautausmaalla saman kolmen H: n periaatteen mukaisesti, jota se toteuttaa uudella hautausmaalla: halpaa, helppoa ja hygieenistä. Siellähän kaikki tai ainakin useimmat haudat ovat aivan maan tasalla ilman kumpuja, ja tasaista aluetta peittää ruohokenttä. Se on varmasti siisti ja yhtenäisen näköinen, mutta ei kovinkaan kaunis, saati persoonallinen.

Hautoihin haudatut eivät toki ole vaatimassa sen enempää vanhan säilyttämistä kuin sen hävittämistäkään. Monelle elävälle voivat nämä asiat kuitenkin olla tärkeitä, ja onhan se meidän kaikkien yhteistä kulttuuriperintöämme. Hautausmaita voidaan näemmä häpäistä niin monella eri tavalla ja aivan luvallisestikin.