Paitsi koiranpennun ulkoilutus ja kuoro- sekä liikuntaharrastukseni, minut piti touhukkaana myös elokuvissa käynti. Olen aina mielelläni käynyt elokuvissa, mutta kun uudella kotipaikkakunnallani elokuvateatteri sijaitsi vajaan sadan metrin matkan päässä kotoani, ja siellä järjestettiin iltapäivänäytöksiä, ei minua pidätellyt enää mikään.
Iltapäivänäytösten, joita joinakin viikkoina saattoi olla jopa kolmena päivänä, etuihin kuului kahvitarjoilu sekä euron alennus lipun hinnasta. Varsinaisia eläkeläis- tai muitakaan alennuksia ei teatterissa saanut, mutta normaalihintaisetkaan liput eivät mahdottoman kalliita olleet. Kahvitarjoilu taisi kuitenkin olla se vetonaula, joka väkeä veti usein teatterin lähes täyteen, jos elokuva sattui miellyttämään.
Vielä yksi etu elokuvateatterilla oli tarjottavana ystävällisen ja tuttavallisen palvelun lisäksi. Jokaisesta lippuostoksesta sai nimittäin leiman keräilykorttiin. Kun leimoja oli kertynyt kuusi kappaletta, sai seitsemännen käynnin ilmaiseksi. Itse maksimoin tämän edun vielä siten, että käytän ilmaisen kerran sellaiseen elokuvaan, jota on mahdollisuus mennä katsomaan vain normaalihinnalla. Säästöä se on pienikin säästö, ainakin eläkemuorin kukkarossa!
Olin edelleen erään deittipalstan jäsen. Nicki oli kuitenkin vaihtunut sitten e-kontaktin aikojen. Kun muutin uudelle paikkakunnalle ja kokonaan uuteen maakuntaan, alkoivat uudet miehet kiinnostua profiilistani. Kun en koskaan ole ollut mikään jahkailija oikein missään asiassa, olinkin reilun vuoden aikana tavannut jo lukuisia uusia tuttavuuksia, joista suurimmasta osasta ei tietenkään edes voinut tulla mitään sen kummallisempaa "suhdetta" kuin yhdet treffit kahvikupposen äärellä.
Vuoden 2019 tammikuussa näytti kuitenkin siltä, että kiinnostus minua kohtaan alkoi hiipua. Kävin nimittäin vain yksillä treffeillä, ja nekin osuivat aivan tammikuun viimeisille päiville. Muuten treffeissä ei olisi mitään mainitsemisen arvoista, mutta sattui niin, että mies, jonka kanssa viestittelin, kertoi, että me olimme jo tavanneet minun asuessani vielä entisillä kotikonnuilla. Pitihän se uskoa, vaikkei minulla ollut minkäänlaista käryä siitä, millaisen miehen silloin aikoinaan olin tavannut.
Kun en kerran muistanut treffikaveriani vähääkään, ja hän kuitenkin vaikutti aivan mukavalta mieheltä, päätimme tavata uudestaan. Nyt asuimme kaiken lisäksi lähempänä toisiamme, joten kuka tietää, vaikka jotain asiasta kehittyisikin.
Niinpä sitten tammikuisena hämäränä iltapäivänä kipitin jo tutuksi käyneeseen "treffikahvilaani" miestä tapaamaan. Minunkin muistini alkoi palata vähitellen, kun mies muisti niin tarkasti tapaamisemme. Mutta sitten yllätyin!
Mies oli suurin piirtein ikäiseni. Yhtäkkiä hän sanoi, että hänestä on äskettäin tullut tyttären isä. Kun siinä jotakin takelteli, kaivoi mies esiin puhelimensa ja näytti minulle kuvaa. Tietysti odotin näkeväni kuvan söpöstä pienestä vauvasta, mutta kuvassa olikin kaunis, pitkähiuksinen nuori nainen.
Vieläkään minulla ei raksuttanut, mutta sitten mies selvensi, että hänen aikuinen, naimisissa oleva poikansa, perheenisä, oli käynyt läpi sukupuolenvaihdosleikkauksen. Miehestä oli siis tosiaankin tullut tyttären isä!
Asiasta kehittyi mielenkiintoinen keskustelu. Vaikka mies kertoi asiasta varsin vapaasti ja ainakin päällisin puolin myönteiseen sävyyn, jäi minulle vaikutelma, että prosessi hänenkin kohdallaan oli vielä pahasti kesken. Kesken sen tuntui olevan myös miniällä, joka kuulemma oli sanonut menneensä naimisiin miehen, ei naisen kanssa.
Nämäkin treffit jäivät tähän yhteen tai oikeastaan toiseen kertaan. Mutta jäin miettimään sukupuoli-identiteettiä. Ei varmasti ole helppoa olla mies, jos tuntee itsensä naiseksi tai päinvastoin. Helppoa ei ole lähipiirilläkään, jos joku päättää muuttua miehestä naiseksi tai naisesta mieheksi. Ainoa "lohdutus" tässäkin kipuilussa lienee se, mikä muihinkin elämän kolhuihin pätee: aika auttaa!
Kommentit