Ensimmäinen konkreettinen kiila, vaikka vielä pieni sellainen, oli nyt isketty väleihimme. Kun minä en halunnut enää keskustella omistamisesta ja materiasta, oli keksittävä muuta puhumista. Myös tämä mies oli tutustunut deittipalstan blogiini ja ylisti sitä laveasti ja monisanaisesti. Jotain huomautettavaa kyllä siitäkin löytyi.

Yhdessä postauksessani olin lainannut väärin erästä tunnettua runoilijaa peräti yhden sanan verran. Totta kai se oli huomauttamisen arvoinen asia. Mies painotti moneen kertaan oikeaa sanamuotoa. Yritin painaa sen mieleeni, mutta kun tulin treffeiltä kotiin, olin jo unohtanut sen. Asia oli minusta sen verran vähäpätöinen.

Kertoihan miehen huomautus kyllä siitä, että hän harrasti ja tunsi kirjallisuutta laajalti. Siitä hän sai silmissäni pisteitä, jotka muuten olivat jo painuneet lähelle nollaa ellei peräti sen alle. Mutta sitten mies kaivoi taskustaan pienen kirjasen. Kirja oli miehen omakustanne, ja sitä hän nyt alkoi vuolaasti esitellä minulle samalla kirjan sisältöä ja antia kehua retostellen.

Mies luki kirjasesta pitkiä pätkiä minulle. Minä kuuntelin puolella korvalla. Minua tympäisi. Teksti ei olisi voinut vähempää minua kiinnostaa. Kaikki merkit alkoivat vahvasti viitata siihen suuntaan, että edes kahvittelut, saati mikään muu ei tulisi välillämme toistumaan.

Kun mies oli aikansa lukenut otteita kirjasta, pääsi hän viimein itse asiaan. Ei hän suinkaan sattumalta ollut kirjaa povitaskuunsa työntänyt tai sitä jostain syystä sinne unohtanut, kun oli lähtenyt treffeille. Minähän olisin mitä parhain kriitikko, kun kerran itsekin harrastin kirjoittamista. Mies antaisi nyt kirjansa minulle luettavaksi, ja kun olisin sen lukenut, antaisin siitä arvioni.

En heti sanonut asiaan juuta enkä jaata. Näin vuosien jälkeen asiaa katsoessani tunnistan taas itsessäni sen kiltin ja myöntyväisen ihmisen, joka vielä silloin olin. Tällä tietämyksellä ja kokemuksella, joka minulla nyt on, olisin lennättänyt kirjan seinään ja sanonut miehelle suorat sanat.

Minua tympäisi koko juttu, enkä päästellyt mitään riemunkiljahduksia, kun mies minut näin kunniakkaaseen tehtävään oli valinnut. Se, että miehen teksti oli painettu, sidottu kansiin ja julkaistu omakustanteisesti 2000 niteen painoksena, ei tehnyt siitä vielä maailmanluokan mestariteosta, josta nobeleita pokkaamassa käytäisiin. Eikä se, että minä olin puolisen vuotta kirjoitellut blogia eräällä deittisivustolla enimmäkseen vähän kyseenalaisista aiheista, tehnyt minusta vielä mitään kirjallisuuskriitikkoa.

Kun tätä kaikkea tuumailin, tulin siihen tulokseen, että minä en ryhtyisi miehen tekstejä lukemaan enkä arvioimaan. Mies kirjoitelkoon mitä lystäsi ja pitäköön tuotoksiaan erinomaisina, mutta minä en alkaisi niitä kehuskella, sillä se tuntui olevan se asia, jota mies minulta odotti. En edes lukisi niitä. Kohteliaasti mutta päättäväisesti ojensin kirjan miehelle ja sanoin sanottavani. Vähän hämmentyneenä mies työnsi kirjan takaisin taskuunsa. Kaipa hän oli ollut jo aivan varma, että minä tartun syöttiin.

Nyt oli tutustumistaipaleellemme ilmaantunut jo kaksi kompastuskiveä. Mikä olisi se kolmas, johon kaikki lopullisesti kaatuisi?