Aamuöisten ajatustensa saattelemana on Punahilkka toimitellut askareitaan. Nythän on helluntai, ja vanhan sanonnan mukaan se, joka ei helluntaitaan heilansa kainalossa vietä, ei vietä sitä kenenkään kainalossa koko kesänä. Aivan noin pessimistinen ei Punahilkka sentään ole. Onhan se Susimetsässä nähty, että sadat polut siellä risteilevät suuntaan, jos toiseenkin ja yhtä monet sudet niillä poluilla vaeltelevat.

Ongelma ei olekaan niin paljon määrässä kuin laadussa. Tai oikeammin pitäisi kait sanoa, että ongelma on Punahilkan päässä tai vieläkin enemmän sydämessä. Susia riittää lähellä ja kaukana, hyviä ja kelvollisia susia: eronneita, sinkkuja, leskiä ja naitujakin. Viimeksi mainittuihin Punahilkka ei kyllä luo silmäystäkään, sillä mitäpä hän tekisi susisuhteella, jossa aina olisi toinen, hätävara, tarpeellinen ja tärkeä silloin, kun sudelle sopii. On Punahilkalla sellaisestakin kokemusta, joten hän tietää kyllä, mistä puhuu. Joten naidut sudet älkööt vaivautuko, vaikka Punahilkan profiili kuinka houkuttelisi pikkuseikkailuun, eroottiseen leikkiin kahden aikuisen välillä, mitään lupaamatta, mitään vaatimatta. Palkkiona hetken huuma ja hekuma, josta ei tarvitse herätä arkeen ja todellisuuteen, vaan jonka voi säilyttää jännittävänä salaisuutena, päiväunena, tuhansina perhosina vatsanpohjassa.

Mutta entä sitten ne kaikki muut kelvolliset sudet, joille Punahilkka tietäisi olevansa aamutaivaan kirkkaimmin loistava tähti, puutarhan kukkasista se kaunein ja tuoksuvin, laululintusista se, jonka helisevä nauru saa mustarastaankin vaikenemaan, ja joka pelkällä läsnäolollaan virkistää väsyneen kulkijan sielun ja mielen kuin kirkasvetinen, raikas lähde metsän siimeksessä.

Miksi on Punahilkan niin vaikea ottaa vastaan sitä, että susi tahtoisi tasoittaa ja kukkasin koristella tien Punahilkan kulkea, avata lämpimän, hyväksyvän sylinsä Punahilkan siihen käpertyä, pyyhkiä tassullaan pois surun kyyneleet Punahilkan silmänurkasta ja täyttää hänen maailmansa ilolla ja valolla?

Eikö ole ollut jo Punahilkan elämässä kylliksi vaikeuksia, poluilla kiviä, joihin on hän kompastellut, ruusuissa piikkejä, joihin on hän kätensä naarmuttanut, edessä rotkoja ja pystysuoria kallioseinämiä, joiden ylitys on tuntunut mahdottomalta tehtävältä ja ylipääsemättömältä haasteelta? Eikö ole Punahilkka jo riittävästi taistellut jäisestä suupalasta, oman olemassaolonsa oikeutuksesta, oikeudestaan olla tasavertainen ja samanarvoinen kuin muutkin. Ei muita parempi, mutta ei totisesti yhtään huonompikaan!

Onko Punahilkka entisestä elämästään vielä niin haavoilla ja repaleinen, ettei hän kykene ottamaan vastaan suden pyyteetöntä rakkautta ja nauttimaan siitä, että on suden silmissä kaunis ja haluttava, intohimoinen ja hehkuva: jotakin sellaista, mitä susi ei koskaan ennen ole kokenut. Sillä sellaista on hän saanut susien suusta kuulla. Joskus on Punahilkan sitä vaikea käsittää ja uskoa, sillä eihän hän aviosutensa silmissä ollut koskaan mitään! Tai ehkä joskus liiton alkuaikoina oli, mutta silloinkaan ei sitä ääneen sanottu, sillä aviosuden mielestä susi, joka hilkkaansa kehui, oli hullu susi.

Niinpä niin, monienkin mielestä Punahilkan pitäisi tyytyä kohtalaiseen tai edes välttävään susia valkatessaan. Ei sellaista Punahilkan yhä odottamaa, meren aallon lailla kaiken alleen pyyhkivää suurta, intohimoista rakkautta kuulemma ole olemassakaan.

Mutta sitä Punahilkka ei suostu uskomaan! Jossain se on, eikä silloin kannata tyytyä puolikkaaseen, kun voi saada kokonaisenkin. Tuleeko suuri, intohimoinen rakkaus Punahilkan elämään myrskytuulen lailla vai kasvaako se hiljalleen luottamuksen, hyväksynnän ja läsnäolon kautta sellaiseksi, sitä ei Punahilkka tiedä eikä käy edes arvailemaan, mutta unelmastaan hän ei luovu!