Viikko eteni PA: n postauksella. Hän oli valtakunnan päälehdestä löytänyt pari artikkelia, joiden aiheiden arveli ehkä kiinnostavan kirjoittavaa yhteisöä tai ainakin muutamia heistä. Niinpä hän lisäsi linkit jo entuudestaan pitkään linkkilistaan. Kiinnostuneet, peräti kaksi ilmoittautunutta, kiittelivät kommenteissaan lisäyksestä ja lupasivat tutustua linkkeihin.

Samassa yhteydessä, vaikkakin useita päiviä myöhemmin AVK kyseli kommenttilootan perään. Se oli hävinnyt tuhkana tuuleen, ja hän ikävöi sitä. PA ei ryhtynyt asiaa tässä pähkimään, vaan ilmoitti vastaavansa/vastanneensa kokonaan uudessa, erillisessä postauksessa. Samalla viikolla asia ei kuitenkaan edennyt, vaan seuraavaksi lennähti ilmojen halki lukijoitten näyttöruudulle pannukakku, siisti ja soma, ei mikään reunoistaan mustunut koppura.

Laulava lintukoi.., ei kun lauleleva letunpaistaja kyseli itse kunkin olinpaikkaa ja ihmetteli samalla kuin talviuneen nukahtanutta yhteisöä. Eipä silti, että hiljaiselo mikään varsinainen yllätys olisi ollut. Suuri juhla lähestyi lähestymistään, ja sen valmistelut olivat varmaan kaikilla kiihkeimmillään.

Postauksen päivämäärä (121212) oli ilmeisesti valittu tarkoituksella, ja vaikka kiireet muuten tuntuivat painavan päälle, oli joillakin näemmä kuitenkin aikaa kiinnittää huomio tuollaisiin yksityiskohtiin. Kärpänen, vaikkei mitenkään erityisen kiireinen ollutkaan, ei nimittäin ollut muljauttanut edes toista suurista verkkosilmistään mokoman asian suuntaan.

Ennenkin on tullut mainittua, että kun ihminen saa puhua itsestään ja omista pikkuympyröistään, on se hänelle kuin mannaa ja hunajaa. Nyt siihen oli taas mahdollisuus, ja moni käyttikin tuon mahdollisuuden oitis hyväkseen. Itseensä keskittymisen aloitti VRK. Hän ilmoitti ykskantaan olevansa paikan päällä, mikä se sitten mahtoi tarkoittaakaan. Tässä tapauksessa voisi kai ajatella, että VRK oli ns. ”virtuaalisilla linjoilla”.

VRK jatkoi päivittelemällä hänkin hiljaisuutta. Sitä ei ollut rikkonut edes unenomaisesti kärventynyt pannukakun pala höystöistä puhumattakaan. Näin VRK haastoi jo aamun varhaisina tunteina oletettavasti aamukahviaan ryypiskellen, joten uskoohan sen, että pannari tai lettu, vaikka palanutkin, olisi kyllä kahvin särpimenä hänelle maistunut.

Siitä paistelija sai aiheen epäillä jo omaa osumatarkkuuttaan. Eikö ollut tullut mitään, voivoi sentään. Ikääntymistäkö tässä oli alettava syyksi ajatella? Mutta eipä tuo pannukakuttomuus oikeastaan ihme ollut, sillä pannukakkujen paisto oli nyt ollut hyllyllä jonkin aikaa. Torttuja, torttuja, niiden aika oli nyt!

Ja laatikothan tämä paistelija oli työntänyt jo aikoja sitten pakastimen kitaan, josta ne juhlan lähestyessä kaivelisi esiin jäätyneinä köntteinä ja ah, niin herkullisina. Sillä kyllähän kotikutoinen aina kaupasta ostetun voitti mennen tullen ja vielä palatessakin. Niin että, jos laatikot maistuivat, niin sellaisia olisi nyt tarjolla.

Nyt Kärpänen kyllä vähän ihmettelee tuota letunpaistajan höyliyttä nimenomaan VRK: ä kohtaan. Se on muistavinaan, että joitakin aikoja sitten näiden kahden välit kävivät yhtä jäätäviksi kuin pakastettu lanttulaatikko, kun sukset menivät ristiin jonkin asian suhteen. Taisi olla joskus alkutalvesta, silloinhan sitä hiihdelläänkin.

Mutta jottei puhuisi palturia, niin sepä, Kärpänen, lennähtää kepeästi ajassa taaksepäin ja tarkistaa asian. Aivan oikein. Tässä sanatarkka lainaus lettuilijan kommentista, osa siitä: ”Nyt olen saanut tietää tarkalleen mitä minusta ajattelet, voit sulkea minun vähäisenkin ystävyyden pois, minä suljen myös omalta osaltani.” Että tällaista, mutta kerrankos sitä ihmisen mieli muuttuu, ja tuuliviirin vielä useammin.

Myös RR ihmetteli hiljaisuutta ennen niin tapahtumarikkaassa yhteisössä. Kiireiset ajatko vaativat veronsa, vai missä syy? Sitten hän kertoili omista ympyröistään, joista tällä erää löytyi monta pientä iloista asiaa. Lettuilija vastaili RR: lle niin monisanaisesti, että ihan tuppasi Kärpänen ihmettelemään, missä ne paljon mainostetut kiireet olivatkaan. Mutta ehkä lettuilija oli tavallista kuolevaista ja ainakin repalesiipistä verkkosilmien muljauttelijaa nopeampi käänteissään ja letunpaiston lomassa ennätti yhtä ja toista. Olihan nyt ainakin ne laatikot pakastettu!

AMP ennätti myös kommentoimaan, vaikka kommentissaan antoikin ymmärtää olevansa niin kiireinen, ettei ehtinyt sanoa kirnua kirnuksi, vaan piti sanoa pitkä astia (Kärpäsen huom!). Luitaan ei ehtinyt oikoa työpäivän jälkeenkään, siitä piti huolen pohjoinen ilmanalamme, joka syyti lunta tupaan niin ovista kuin ikkunoistakin.

Myös AVK oli kuulolla. Mitä milloinkin päähän pällähti, sitä tuli bittiavaruuteenkin paiskattua, totesi hän omalta osaltaan. Entä miten oli talvi edennyt merenrantamaisemissa? kyseli hän sitten postaajalta. Postaaja vastasi, että valkeata maan verhoa oli juuri sopivasti. Maisema oli kaunis, ja sitä vielä kaunistivat oksille ripustellut valot. Toivoa sopi, että sää jatkuisi samanmoisena, jotteivät jääteokset pääsisi sulamaan. Ne kun eivät tainneet laatikoilla täytettyyn pakastimeen mahtua (Kärpäsen huom!).

Hiljaiselosta huolimatta olivat kaikki tähänastiset kommentoijat kai itsekseen kuitenkin sitä mieltä, että hiljaisuus oli väliaikaista. Mutta KHÄ oli toista mieltä. Ei hyvältä näyttänyt, ei. Kuollut mikä kuollut ja kuopattavaksi joutaisi! julisti hän mahtipontiseen sävyyn. No, dramatiikkaan taipuvaiseva oli KHÄ ennenkin nähnyt ruumiita siellä, missä niitä ei lainkaan ollut, joten julistuksesta tuskin oli syytä kovasti huolestua. Se saattoi olla myös provosointia, jolla KHÄ yritti innostaa väkeä käymään barrikaadeille yhteisen uljaan tulevaisuuden puolesta.

Jos KHÄ oli tarkoittanut lausahduksensa provosoinniksi, ei siihen tarttunut kuin AVK, joka heti oli valmis puolustamaan yhteisön olemassaoloa viimeiseen hengenpihinään asti. Taas kohauttelee Kärpänen olemattomia kulmakarvojaan muljauttaen silmiään samalla vähintäänkin pari kierrosta ympäri. Vai tuota mieltä oli AVK yhteisön elossapysymisestä vajaat puoli vuotta sitten. Viimeisen tietämyksen valossa on tainnut hänelläkin ääni kellossa muuttua koko lailla.

Toinen hiukan provosoitunut oli lettuilija, joka arveli, että laiskuus oli suurin syy itse kullakin kirjoittamattomuuteen. Toinen syy olivat nämä jo tuhanteen kertaan mainitut juhlat ja niiden valmistelut. Mutta jahka uusi vuosi taas koittaisi, alkaisi täälläkin varmasti taas kuhista.

VL ei ottanut minkäänlaista kantaa henkiinjäämiseen. Hänellä oli tarpeeksi hommaa kolatessaan lumia ensin omalta pihalta ja sitten vielä portin pielestä, johon aura-auto ne ystävällisesti työnsi. Muuten meni hyvin, vaikka lumessa kahlaaminen joskus ottikin voimille.

Vielä kommentoi niin harvoin postaava ja kommentoiva, ettei Kärpänen muista, onko hän saanut lainkaan omaa tunnistetta. Tämä vapaaherratar oli aina vain kiireisempi. Autolla huristeli hän paikasta toiseen, kunhan ensin sai sen kaivettua kinoksista esiin.

Postaaja kehotteli kiireistä autoilijaa jo hengähtämään ja luetteli taas kerran omia aikataulujaan ja ohjelmiaan. Ne oli tässä matkan varrella lueteltu niin moneen kertaan, että nyt oli varmasti kaikille tullut jo jokseenkin selväksi, minkälaista juhlaa hän vietti, keiden seurassa, mitä kieliä puhuen, millä aikataululla ja millaisia laatikoita maistellen.