Ruokani valmistuminen ei kestänyt kauaa. Heti kun se oli vähän jäähtynyt, laittoi Rotta sitä kuppiini entisten ruuanloppujen sekaan. En katsonut oikein suopein silmin tällaista tapaa, mutta Rotta on Rotta, vaikka voissa paistaisi. Hän oli ilmeisesti päättänyt syöttää minulle kalakeiton lopun ja sotki nyt hyvän kanarisottoni sen sekaan. Huokaisten aloin taas valikoida riisejä ja kananpaloja erilleen sekoituksesta. Kyllä siinä väkisinkin tuli mukaan myös tuota inhokkia, kalaa, mutta nielaisin sen nopeasti ja yritin taas etsiä maukasta kananpalaa suuhuni.

En syönyt nytkään kuppiani tyhjäksi asti, mitä Rotta vähän ihmetteli. Hän antoi asian kuitenkin olla, vaikka mielenosoituksellisesti osoittelikin puolityhjää kuppiani ja yritti etsiä sieltä herkkupaloja tarjoten niitä suoraan suuhuni. En ollut Rotan osoitteluja huomaavinanikaan, vaan lähdin puhdistamaan partakarvojani.

Onneksi minua ei sentään vielä ole ryhdytty syöttämään väkisin. Se ei kyllä ole tarpeenkaan, sillä ruoka maistuu minulle nykyään todella hyvin, kuten kai olen jo maininnutkin. Mutta jos ei koskaan ole oppinut rakastamaan kalaruokia, on vanhalla iällä vaikea niihin enää suurta kutsumusta tuntea, olivatpa ne ihmisten mielestä millaista herkkua tahansa.

On minun kyllä tunnustettava, totuudellinen koira kun olen, että illan mittaan söin ruokani viimeistä murua myöten. Ruokahaluni ovat valtavat. Söisin kaiken aikaa jotakin. Nyt on Rotta ryhtynyt katselemaan vatsanympärystäni sillä silmällä, että luulen hänen kohta alkavan vaatia ruoka-annosteni pienentämistä.

Sitä en soisi, sillä syöminen, erityisesti kaikenlaiset herkut, on yksi harvoista vanhan koiran huveista. Onneksi Isäntä sentään ymmärtää tarpeeni Rottaa paremmin, ja hänhän pääasiassa onkin vastuussa ruokahuollostani. Mutta viikonloppuisin näytän olevan Rotan armopalojen varassa, niin se vain on. Eipä silti, kyllä Rottakin hyvin usein tarjoaa minulle jotakin hyvää välipalana. Sen vuoksi kestän urheasti hänen pienet lipsahduksensa varsinaisen ruuan jakelussa.

Kun olin saanut syödyksi ja partani puhtaaksi, kuului ovelta taas rapinaa. Nyt saapuivat Isäntä ja Kaisa. Ihana pitsantuoksu leijaili ovesta sisään heidän mukanaan. Isännällä on usein perjantaisin tapana kuitata oma ruokansa pitsalla. Se on hänelle viikonlopun rento aloitus raskaan työviikon päätteeksi.

Tällä kertaa pitsan kimppuun kävivät muutkin, sillä kenelläkään ei ollut suuria haluja ryhtyä ruuanvalmistukseen alusta pitäen, ja vatsantäytettä tarvitsivat ihmisetkin. Vaikka jos minulta kysytään, niin ainoa noista kolmesta, jolla olisi varaa syödä rasvaisia pitsoja ja muita herkkuja, on Kaisa. Isäntä ja Rotta voisivat ottaa mittanauhan käteensä ja mittailla hiukan omia vatsanympäryksiään. Mutta ei! Pitsaa on saatava joka perjantai ja muut herkut siihen päälle!

Tällä kertaa oli kaupasta tarttunut mukaan pari suklaalevyäkin. Toisen Isäntä antoi Kaisalle syntymäpäivälahjaksi, ja toinen rouskutettiin omiin suihin. Minulle ei suklaata anneta, sehän on koirille kuulemma varsinaista myrkkyä. Mutta hyvää sen täytyy olla, kun Rottakin sitä suun täydeltä mussuttaa.

Kun ihmisjäsenet söivät pitsojaan, kuuntelin puolella korvalla heidän jutusteluaan ruokailutilan matonkulmalla maaten ja torkkuen. Tuntui mukavalta, kun talossa kuului ääniä. Se oli rauhoittavaa ja viihdyttävää. Jokainen kertoili menneen viikkonsa kuulumisia. Rotta kertoi varanneensa liput teatteriin lauantai-illaksi. Vai niin, se tietäisi taas yksinoloa minulle.

Kuulin heidän arvostelevan myös pitsaa, jota parhaillaan pistelivät poskeensa. Laatu oli kuulemma huonontunut entisestä. Isäntä oli jo vuosien ajan hakenut pitsat samasta pitseriasta ja ollut niihin tyytyväinen. Nyt sinne oli ilmeisesti tullut uusia pitsanpaistajia, eivätkä pitsat enää olleet niin hyviä kuin ennen.

Rotta, joka on kova valittamaan epäkohdista, kehotti Isäntää viemään terveiset myös itse pääkallonpaikalle, sillä mitäpä se auttoi, jos pitsojen huonontunutta laatua vain täällä pöydän ääressä arvosteltiin. Koska laadun heikkenemistä oli havaittu jo useamman kerran, oli myös pitserian omistajan etu, että siitä mainittiin. Rotta ei myöskään halunnut maksaa sellaisesta, mikä ei hänen mielestään vastannut odotuksia.

Tuossa asiassa Rotta kyllä mielestäni on oikeassa. Arvostelu takanapäin on turhaa. Jos ei arvostelun kohde koskaan saa tietää, että asiakkaat ovat tyytymättömiä, miten hän siinä tapauksessa voisi muuttaa mitään parempaan suuntaan? Mutta yhtä tärkeää kuin huonojen arviointien saattaminen asianosaisten tietoon, on se, että onnistumisista kiitetään. Se onkin jo paljon vaikeampi taito, olen kuullut.

Onneksi meillä koirilla ei tuollaisia ongelmia ole. Me emme valita turhista, vaikka osoitammekin sen, jos emme jostakin asiasta pidä. Minä en esimerkiksi syö ruokaa, joka ei minua miellytä, mutta en kuitenkaan ryhdy ankarasti moittimaan ruuan tarjoajaa. Sen sijaan hyväksyntämme, rakkautemme ja tyytyväisyytemme me osoitamme aina ylitse vuotavasti. Jos meitä kohdellaan hyvin, ovat ilo, rakkaus ja kiitollisuus päällimmäiset tunteemme ihmisiä kohtaan. Näin minä elämän olen ymmärtänyt.