Beetlehemin valot jäävät pian matkalaisten taakse. Ympärillä on vain synkkyyttä ja pimeyttä. Mariaa pelottaa, sillä jokainen tietää, että yöllä matkustaminen on hyvin vaarallista ja uhkarohkeaa. Rosvojoukot voivat ryöstää yksinäiset, turvattomat kulkijat tai pedot voivat hyökätä yllättäen matkalaisten kimppuun. Nytkin kuuluu susien ulvontaa jostain kauempaa, kun ne laumana liikkuvat etsien sopivaa saalista. Ja mikäpä niille sen sopivampi saalis olisi kuin kolme turvatonta, aseistautumatonta ihmistä, jotka kaikkia viisaita neuvoja ja yön vaaroja uhmaten ovat lähteneet taipaleelle.

Mutta nyt ei auta pelätä. Joosefin mielestä heidän oli lähdettävä yön selkään, sillä lapsi on vaarassa. Illansuussa majatalon puolella poiketessaan oli hän kuullut ihmisten levottomina puhelevan sotilaista, jotka kuningas Herodes on lähettänyt Juudean maakuntaan puhdistusta tekemään.

Mistä puhdistuksesta oikein mahtaa olla kyse, siitä ei kenelläkään ole varmaa tietoa. Ihmisten puheita kuunnellessaan Joosef oli muistanut tietäjien sanat ja oman unensa, jossa enkeli kehotti häntä viemään Maria ja lapsi turvaan. Niistä hän päätteli, että nyt oli korkein aika lähteä. Maria luottaa Joosefin päätökseen, sillä muuta vaihtoehtoa ei nyt ole.

Pelostaan huolimatta ei Maria valita. Hän istuu hiljaa aasin selässä ja puristaa lasta tiukasti sylissään kuin suojellakseen sitä kaikilta maailman vaaroilta. Lapsi nukkuu rauhallisesti tietämättä vanhempiensa hädästä ja pelosta mitään. Joosef vaistoaa Marian pelon ja puristaa silloin tällöin lujasti hänen kättään kuin kertoakseen, että mitään hätää ei ole ja hän, Joosef kyllä huolehtii niin Mariasta kuin lapsestakin. Maria rauhoittuu vähitellen, ja mitä kauemmas Beetlehemistä he pääsevät, sen turvallisemmaksi hänen olonsa muuttuu.

Äkkiä alkaa pimeydestä kuulua hevosten kavioiden kopsetta. Valosoihtujen pilkahduksia näkyy yhä tiheämmin. Joosef pysäyttää aasin ja alkaa ohjata sitä sivumpaan. Heidän on päästävä pois polulta, ennen kuin ratsastajat ilmestyvät näkyviin. Mutta vanha uskollinen aasi on aasien tapaan itsepäinen. Ei se halua raskaan taakkansa kanssa poiketa pois tasaiselta polulta jonnekin ryteikköön ja kivikkoon. Se alkaa vikuroida vastaan, kiljuu vihaisena ja riuhtoo niin, että Marian ja lapsen on noustava pois sen selästä.

Joosef yrittää kiskoa aasia kaikin voimin sivummalle, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Yhtäkkiä tiukka komento kuuluu aivan edestä. Ensimmäiset ratsastajat ovat huomanneet yölliset kulkijat. Nyt on pakko pysähtyä, jos mielii jotenkin tästä selvitä. Hädissään Joosef lähettää hartaan rukouksen Jumalan puoleen. Ei hän itsestään niin välitä, hänhän on jo vanha mies. Mutta Maria ja lapsi tarvitsevat nyt varjelusta.

Joosef lopettaa aasin kiskomisen ja astuu polulle ratsastajien eteen. Heitä näyttää olevan kokonainen kenturia. Sellaista vastaan on turha pullikoida, joten parasta vain totella. Pian ratsastajat ovat ympäröineet pienen perheen. Kookkaita, suupielet vaahdossa korskuvia hevosia on joka puolella. Kenturian johtaja laskeutuu hevosensa selästä ja kysyy tiukkaan sävyyn, keitä matkalaiset oikein ovat, minne he ovat matkalla ja miksi he matkustavat vaaralliseen yöaikaan.

Joosef selittää heidän olevan köyhä kihlapari Nasaretin kaupungista. He ovat matkalla Egyptiin työnhakuun. Siellä heillä on sukulaisia, jotka ovat luvanneet auttaa heidän sinne päästyään. Yöllä he matkustavat siksi, että heidän olisi mitä pikimmin päästävä perille. Rahat ja ruoka alkavat olla aivan lopussa.

Kenturian johtaja silmäilee epäuskoisen näköisenä Joosefia ja vanhaa aasia. Sitten hän huomaa Marian, joka seisoo aasin takana kuin siitä turvaa hakien. Hän komentaa Marian eteensä ja kysyy, mitä tämä oikein piilottelee viittansa suojassa. Maria kävelee ylväästi ja epäröimättä miehen eteen, hymyilee tälle ystävällisesti ja kertoo kantavansa sylissään lemmikkiään. Mies haluaa nähdä, mikä Marian lemmikki on, ja repäisee Marian viitan auki.

Joosef sulkee kauhuissaan silmänsä odottaessaan Marian huutoa, sillä hän on varma, että lapsi on nyt mennyttä. Hän ei kuitenkaan voi tehdä mitään, ainoastaan odottaa. Mutta huutoa ei kuulu, vain hiljaista kahinaa. Varovasti Joosef avaa silmänsä katsoakseen, mitä on tapahtunut. Hän näkee kentaurin edessä kauniin kihlattunsa Marian viitta riekaleiksi revittynä, ja riekaleiden seasta sataa polulle valtoimenaan pieniä sinisiä kukkia, lemmikkejä.

Harras kiitos nousee Joosefin huulilta kohti tummaa yötaivasta. Lapsi on pelastunut. Ihme, yksi monista, on tapahtunut. Tapahtuu muutakin. Korskuvat, levottomat hevoset rauhoittuvat äkkiä ja seisovat hiiren hiljaa paikoillaan. Lähimmät niistä nuuhkaisevat polulle varisseita kukkasia ja perääntyvät sitten muutaman askeleen. Hevosten selissä istuvat sotilaat painavat päänsä ja alkavat varovasti ohjata ratsujaan polun sivuitse varoen tallaamasta sinisiä kukkasia. Kohta koko sotajoukko on varovasti askeltaen sivuuttanut sen polun kohdan, jossa kukkaset soihtujen valossa loistavat heleän sinisinä. Kentaurin johtaja komentaa sotilaitaan, ja nopeasti on joukkio hävinnyt pimeään yöhön kohti Beetlehemiä.

Maria ja Joosef seisovat hetken sanattomina maahan tuijottaen. Sitten alkaa lapsen jokellusta kuulua aasin selästä tavararöykkiöitten keskeltä. Maria rientää nostamaan syliinsä lapsen, jonka hän äsken pimeän turvin ennätti kätkeä sotilailta. Joosef taittaa maasta muutaman sinisen kukkasen ja laskee ne Marian syliin lapsen pienten kätösten viereen. Kuumat kyyneleet valuvat pitkin parrakkaita poskia, kun hän karhealla, isolla kädellään silittää lapsen pieniä kasvoja ja katsoo lemmikinsinisinä hohtavia silmiä. Lapsi on turvassa, Maria on turvassa. Hän, Joosef, on onnellinen mies.