Kun hautajaiset olivat tulossa, oli koti tietysti siivottava ja laitettava muutenkin kuntoon. Minusta ei vielä ollut pesemään ikkunoita ja mattoja, mutta sitten keksimme, että tarjoaisimme työtä naapurin rouvalle, jolla oli paraikaa loma. Hän varmaan mielellään tekisi työt korvausta vastaan.

Mieheni tietysti olisi voinut työt tehdä myös, mutta ymmärsin hyvin, etteivät hänen voimansa siihen riittäneet, kun hänen nyt jo oli huolehdittava kaikista muista kotitöistä ja isomman lapsen sekä koiran hoidosta lähes yksin. Niin naapurin rouva sitten pesi sekä matot että ikkunat, ja koti oli puhdas ja siisti, kun hautajaispäivä koitti.

Tyttäremme suru ilmeni erikoisella tavalla. Hän oli tuolloin kahdeksanvuotias ja oli odottanut pikkusisaren syntymää innokkaasti. On vaikea sanoa, miten hän asian oikein koki. Hän oli nähnyt pienen sisarensa hengityskoneessa, pitänyt häntä sylissään ja nähnyt myös, miten lapsi kuoli. Hän oli ollut mukanamme arkkua ostamassa ja valmisteli yhdessä meidän aikuisten kanssa vauvan hautajaisia.

Oli selvästi havaittavissa, että hän ei halunnut kuulla meidän vanhempien puhuvan kuolleesta vauvasta. Hän pysytteli ulkona leikkimässä naapurin lasten kanssa päivät päästään ja tuli sisälle vain ruoka-aikoina ja sitten illalla. Ulkona leikeissä tämä muuten rauhallinen, vähän ujo ja hiljainen lapsi muuttui kovaääniseksi eikä ollut hetkeäkään hiljaa.

Muistan, miten hän keinui keinussa ja lauloi koko ajan kovalla äänellä jotakin ilmeisesti itse keksimäänsä laulua. Ymmärsin, että se oli hänen keinonsa selvitä surusta ja siitä suuresta pettymyksestä, jonka vauvan kuolema hänelle oli aiheuttanut, enkä yrittänyt kieltää häntä kovaäänisyydestä. Ehkä hän täyttämällä tilan itse äänillä yritti varmistaa sen, että ahdistavasta asiasta ei puhuttaisi ainakaan koko aikaa.

Hänellä, pienellä lapsella ei ollut sanoja asian käsittelemiseen, mutta jotenkin surua oli työstettävä. Minusta, itsekin surun keskellä olevasta, ei ollut tuolloin edes oikein ymmärtämään lapseni surua, vaikka häntä ei missään vaiheessa jätetty asian ulkopuolelle.

Jotkut epäilivät, oliko soveliasta, että lapsi sai tietää ja nähdä kaiken, mutta minä olin ehdottoman vakuuttunut siitä, että oli aivan oikein, että hän sai olla mukana näkemässä ja kuulemassa kaiken, mitä vauvan kuolemaan ja hautajaisiin liittyi.

Mielestäni olisi ollut suuri vääryys, ellei hän olisi saanut nähdä kovasti odottamaansa pikkusisarta, tai ellei hän olisi saanut pitää tätä hetken sylissään. Hän oli mukana myös, kun menimme pukemaan lasta arkkuun eikä hänelle varmasti jäänyt mistään asiasta pelkoja tai jotain epäselvää. Siinä oli hänen rakas pieni kuollut sisarensa, ei mikään pelättävä kummajainen. Myöhemmin alkoi tulla sanojakin, joilla tytär pystyi ikäväänsä ja kaipaustaan purkamaan. Ja lopulta tuli myös helpottava ja vapauttava itku.