Mutta ilo ja nauru, mitä niille tapahtui? Niin kummalliselta kuin se ehkä kuulostaakin, kumpikaan niistä ei kokonaan kadonnut elämästäni edes mustimman murheen hetkellä. Kohta lapsen kuoleman jälkeen muistan ajatelleeni, että en saa vaipua murheen synkkiin syövereihin. Se ei tarkoittanut sitä, etten saisi surra lastani ja kaikkea sitä menetystä, joka vääjäämättä seurasi, kun lapsi kuoli. Oli välttämätöntä surra, sen oivalsin, muuten en koskaan pääsisi sinuiksi asian kanssa.

Mutta minulla oli jo lapsi, joka oli odottanut pikkusisarta yhtä hartaasti kuin minä tätä toista lasta. Jos nyt keskittyisin vain omaan suruuni ja menetykseeni ja unohtaisin elävän lapseni, tekisin korvaamattoman virheen. Kuollutta lasta en millään keinolla enää saisi takaisin, mutta elävän lapsen takia oli minun pysyttävä järjissäni ja toimintakykyisenä. Elävä lapsi nousi nyt aivan uuteen arvoon ja asemaan. Kun sen oivalsin, alkoi hidas, mutta varma matkani kohti iloa, valoa ja selviytymistä.

Kaiken lisäksi tunsin outoa velvollisuudentuntoa kuollutta lasta kohtaan. Minulla oli tunne, että jos lapsi haudan takaa voisi sanoa jotakin, kehottaisi hän ehdottomasti minua katsomaan eteenpäin. Ja silloin kun katsoisin taaksepäin ja muistaisin hänet, piti minun ajatella häntä ja kaikkea tapahtunutta iloiten ja huomiseen uskoen. Lapsi, vaikka olikin fyysisesti kuollut, eläisi minussa niin kauan kuin minä itse elin, ja minun tehtäväni oli antaa merkitys ja tarkoitus hänen lyhyelle maan päälliselle elämälleen.

Tähän tunteeseen ja ajatukseen nojautuen aloin tietoisesti katsella ympärilleni uusin silmin. Puhuin ihmisille avoimesti menetyksestäni ja sen raskaudesta. Samalla toin kuitenkin aina esiin sen, että vaikka lapseni oli kuollut, eivät ilo ja nauru olleet maailmasta mihinkään kadonneet. Niin minulla kuin kaikilla muillakin oli oikeus iloita asioista, jotka tuottivat meille iloa ja nauraa sille, mikä naurattaa. Ne eivät tehneet tapahtunutta tapahtumattomaksi, mutta eivät ne myöskään olleet väärin tai rienausta. Niistä ei kenenkään tarvinnut tuntea syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa.

Silloin vasta käsitin kunnolla myös sen, miten tärkeää on ottaa osaa toisten ihmisten iloihin ja suruihin ja erityisesti suruihin. Ei niitä tarvitse pelätä tai karttaa. Edes sanoja ei tarvita. Lämmin lähellä olo, kosketus tai pelkkä hiljaa oleminen riittää. Riittää, kun iloitsevalle tai surevalle tulee tunne, että toinen välittää ja on läsnä. Muuta ei tarvita.