Seuraavan yön Punahilkka nukkui levottomasti. Ei hän osannut sanoa, mikä häntä herätteli useita kertoja yössä. Unia hän ei aamulla herätessään muistanut nähneensä minkäänlaisia. Olo oli kuitenkin levoton ja jotenkin hermostunutkin, mikä tuntui aika kummalliselta. Olihan Punahilkka kuitenkin varsin tottunut susitreffeillä kävijä, varsinainen konkari. Ei uusien treffien olisi häntä pitänyt jännittää, saati pelottaa.

Nyt tuntui kuitenkin olevan niin paljon pelissä. Suden julkituomat varmat odotukset suhteen jatkumisesta taisivat olla yksi epävarmuutta aiheuttava seikka. Toinen oli Punahilkan oma epäröinti. Olisiko hänestä tähän, mitä Susi häneltä oikein odotti, entä jos kahden viikon mittainen kiihkeä yhteydenpito olikin ollut pelkkää himoa ja harhaa, joka ei tapaamista ja päivänvaloa kestäisikään.

Tällaisten ajatusten ristitulessa Punahilkka valmistautui työpäiväänsä. Koko päivän hänen mielensä askarteli samojen kysymysten parissa. Mitään sen kummempia ratkaisuja hän ei kuitenkaan keksinyt. Työpäivän päätyttyä hän lopulta päätti heittää moiset mieltään kaihertavat pohtimiset romukoppaan ja suunnata iloisin, avoimin ja vastaanottavaisin mielin kohti uusia, jännittäviä ja mielenkiintoisia seikkailuja, joita tällä susipolulla epäilemättä vastaan tulisi.

Punahilkasta itsestään riippuisi, millainen vaikutus tapahtumilla hänen loppuelämäänsä olisi. Ei niin, että hän olisi ollut varma, että tässä se nyt oli. Tässä oli se susi, joka Punahilkan loppuelämän rinnalla kulkijaksi oli tarkoitettu. Pikemminkin oli todennäköisempää, ettei se olisi tämäkään. Sen verran oli Punahilkalla jo kokemusta takanaan. Mutta tyhmää olisi ollut heittää jo etukäteen toivo Kankkulan kaivoon ja valmiiksi luovuttaneena lähteä sotaan. Sellaisesta nyt ei ainakaan mitään hyvää seuraisi. Siihen ei tätä hilkkaa saisi mistään hinnasta, niin totta kuin hän oli Susimetsän Punahilkka!