Entä sitten kommentoijat? Myös heitä löytyi joka lähtöön. Alussa, kuten jo aiemmin mainitsin, oltiin tietysti vähän varovaisia. Vaikka kaikki esiintyivät nimimerkkien suojissa, oli monella kuitenkin kuva liitettynä profiiliinsa, ja vieraitahan tässä toisille oltiin. Pieni vieraskoreus oli siis paikallaan. Alkuun myös blogimerkinnät olivat jokseenkin ympäripyöreitä, hiukan maaperää tunnustelevia, joten eivätpä ne juurikaan tunteita kuohuttaneet.

Mutta päivien, viikkojen ja kuukausien kuluessa saivat kommentitkin lihaa luittensa ympärille. Edelleenkin suurin osa kommenteista kuului sarjaan ”juuri tuota mieltä minäkin olen” ja ”onpas mukavaa luettavaa: lisää tällaista”. Erään miesblogistin sujuvaan, hauskaan ja humoristiseen tyyliin olivat lähes kaikki naiset ikään katsomatta niin lääpällään, että hänen kirjoituksensa saivat poikkeuksetta aikaan ihastusta ilmaisevien  kommenttien vyöryn, ja sekös taas kismitti muutamia muita, vähemmän suosittuja mieskirjoittajia.

Mutta jos blogisti, kumpaa sukupuolta tahansa edustikaan, oli oikein räväkästi ja jopa vähän provosoiden osannut sanansa valita, sai se tunteet kuumenemaan niin miesten kuin naistenkin keskuudessa. Usein kommentteja lukiessa tuli tunne, että kommentoija oli lukenut kommentoitavaa tekstiä kuin piru Raamattua; sieltä täältä palasia ottaen ja niistä tuohtumuksensa keräten. Eihän toki tuntunut kovin mukavalta, jos itseään ja omia piirteitään, varsinkaan niitä ei toivottuja, tekstistä tunnisti. Silloin ei enää nähnyt metsää puilta, vaan koki vain ja ainoastaan loukkaannusta, ja itse asia, joskus hyvinkin ansiokkaasti monesta eri näkökulmasta kerrottu, hukkui oman suuttumuksen alle. 

Aina ei ollut kyse tästäkään, vaan väärinymmärryksestä tai täydellisestä ymmärtämättömyydestä: kirjoittaja ja kommentoija puhuivat eri asiasta. Silloin tuli joskus mieleen, että oliko pakko sanoa tuohonkin jotain, jos kirjoittaja puhui äidistä ja kommentoija kommentoi tytärtä.

Muutenkin kommentoinnissa piili se vaara, että väärin valituilla sanoilla saattoi saada aikaan paljon enemmän haittaa kuin hyötyä. Joskus kommentit olivat niin selkeää veitsellä vyön alle iskemistä, että toisetkin kommentoijat siihen jo puuttuivat. Edelleenkin näytti olevan niin, että nimimerkin suojissa saattoi sanoa mitä tahansa ja purkaa omaa katkeruuttaan ja ehkä myös kateuttaan.

Mutta tässäkin kohtaa on muistettava, että sana oli ja on vapaa: jokainen sai kommentoida niin kuin halusi tai olla kommentoimatta.Itseään millä tavalla tahansa ilmaistessaan, vaikkapa sitten toista mollatessaan, paljastaa lopulta kuitenkin enemmän itsestään ja omista näkökannoistaan ja asenteistaan kuin tuosta mollattavasta.                          Jotkut, jotka eivät kestäneet kaikenkarvaisia kommentteja, saattoivat estää koko kommentoinnin tai ainakin itse päättää, millaisia kommentteja toisten luettavaksi halusivat. Kertonee sekin jostain…

Jossain vaiheessa näytti käyvän niin, että kommentoinnista tuli koko blogin päätarkoitus. Mikäpä siinä, olihan se hyvä ja helppo areena päästä esille, vaikkei omaa blogia olisi pitänytkään. Toisten vaunuissahan on aina helpompi ajaa kuin omissaan.

Blogikirjoitusten ansioita alettiin mitata sillä, kuinka monta kommenttia ne olivat saaneet. Eräskin kommentoija mainitsi jonkin blogin yhteydessä, että vaikka kyseisellä blogilla lukijoita näyttää olevan, niin eipä ole kommentoijia! Aivan kuin blogeja kirjoitettaisiin kommenttien toivossa! Toki se muutamien kohdalla taisi pitää paikkansa, sillä kommenttien lukumäärä näkyi kirjoituksen lopussa, ja pianhan sen sai kaksinkertaistettua, kun jokaiselle kommentoijalle vielä erikseen vastasi kiitellen ja kumarrellen.

Joskus kommentti, varsinkin vähemmän mairitteleva, oli myös niin läpinäkyvä, että aivan nauratti. Siinä saatettiin terävästi pistellen ja nimitellen arvostella kirjoittajan tyyliä, aihe- ja sanavalintaa, jopa koko persoonaa ja kertoa, miten ei viitsinyt tuollaista edes lukea, kun se ei tippaakaan  kiinnostanut. Kuitenkin jokaisesta sanasta huokui se, että kaikki kirjoitukset oli luettu lähes suurennuslasin kanssa, ja kommentoija oli suorastaan haljeta uteliaisuudesta odottaessaan, mitä seuraavaksi saisi luettavakseen…