Keskiviikkona Punahilikka sitte rupes puhumahan, että huomenna lähärettäis kotia, niin oli kuulemma sovittu. En mä mitään sellaasia sopimuksia muistanu teheneeni, ja jos olinki, niin ei se nyt vaan passannu. Mulla oli vielä monta kaveria tapaamatta ja yhteistä illanviettoa istumatta. En mä ainakaan lähtis vielä mihinkään.

Niin se sitte päätti, että lähtis yksin junalla. Kyllä mua vähä otti päähän sen julistus, mutta toisaalta oli ihan hyvä, että lähtiski. Se alako pistää mua alta lipan jatkuvalla syötöllä, enkä mä keherannu täällä kyläpaikas oikeen näyttää sille, missä kaappi seisoo. Sen se tiesi ja anto tulla täyslairallisia koko ajan. Jotenki alako vaikuttaa siltä, ettei se tainnu musta niin kovasti välittääkään... Ei ollu yhyressä nukkumisestakaan ollu puhettakaan koko reissulla.

Niin se sitte katto juna-aikataulut valamiiks ja kysy, että oliko musta sen asemalle viejäks torstaiaamuna. Epäili vissiin, että mullon niin kova kankkunen, jotten pysty. Tietysti mä lupasin vierä sen. Kai sitä ny talonväkiki olis ihimetelly, jos oliisin kieltäytyny.

Niin se sitte nousi asemalla junahan. Lähtiissä sano vielä, että olsin mä voinu sanoa lähteväni ryyppäämähän, jotta se olis osannu pysyä poissa mun matkastani. Mutta mitä mä ny sellaasia olisin menny sanomahan? Enhän mä mitään ollu ryypänny. Mitä ny vähä kavereitten kans nauttinu alakoholia ja laulanu karaokea.

Se oli viimenen kerta, ku mä näin Punahilikan. Oon kyllä lähetelly sille tekstareita ja s-postia moneen kertaan, muttei se mulle vastaa. Ei se halua tulla eres mun ystäväkseni näillä kaikenmaailman ystäväsivustoilla, joita netti on pullollaan. Pyysin sen yhteen isoon kaupunkiinki kattomaan, ku mä esiinnyn ehkä siellä ja kappale, jonka aion esittää on ihan sille valittu. Kyllä se sen tajus, mutta mitään vastausta ei oo tullu.

En tiärä, vieläkö mun pitääs sitä vongata?

On se vaan sellaanen Punahilikka