Alkukesän yöt eivät edes täällä etelässä koskaan ole täysin pimeitä. Vaalea hämäryys peittää kuitenkin vielä tienoon, kun nousen ylös lämpimästä vuoteestani. Uni ei enää tule, vaikka kello näyttää vasta aamuyön aikaisia tunteja. On turha pyöriä sängyssä pitempään, sillä mieleni on jo virkistynyt ja uudet, heräävät ajatukset alkavat täyttää sitä jatkuvalla virralla.

Tänään on sunnuntai, kesälomani ensimmäinen päivä. Kun viime vuonna tähän aikaan satoi kaatamalla ja kylmä tuuli puhalsi luihin ja ytimiin, saamme nyt nauttia ihanasta kesäsäästä, jollaista Suomen suvi tarjoaa yleensä vasta heinäkuulla, jos silloinkaan. Aurinko paistaa heleästi, on lähes tyyntä ja käen kukunta kuuluu avonaisesta ikkunasta.

Kun katsahdan ulos, näen ikkunani takana pihlajan, joka on pukenut ylleen valkean, huumaavasti tuoksuvan juhlavaatteen. Syksymmällä saan ihailla samaisen pihlajan raskaita, punaisia marjaterttuja, joiden makeudesta tilhet kilvan rastaitten kanssa nauttivat. Pihlajan takana nostelevat korkeat petäjät raskaita oksiaan kohti valoa varistaen samalla keltaista siitepölyään meidän ihmisten riesaksi. Vielä kauempana levittävät koivut lehteviä oksiaan peittäen näkyvyyden lähitaloihin. 

Olin suunnitellut lähteväni sukuloimaan heti lomani aluksi. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos, ja matka siirtyi. Se ei minua haittaa, sillä raskaan työvuoden jälkeen on ihanaa vain olla ja nauttia vapaudesta, kesästä ja lämmöstä. Touhuta hiljakseen askareita, joita huvittaa ja piipahtaa vaikka tyttären kanatarhalle munia keräämään. Kolmen kanan tarhassa ei kerääminen onneksi aivan kokopäiväistä puuhaa ole, joten jouten olollekin jää aikaa. Puuhastelu kasvimaalla tai koiran lenkitys antavat sopivaa rytmiä muuten kaikesta pakosta vapaalle ajalle.

Joskus kauan sitten suunnittelin työni ja tekemiseni lomallakin tarkasti. Koko ajan oli oltava jossakin työssä, ettei omatunto alkaisi soimata laiskuudesta. "Pitäisi" taisi olla sana, joka hallitsi elämääni. Eipä silti, työt tulivat yleensä tehtyä, mutta nautinko silloin elämästäni? 

Sain kyllä kieltämättä hetkellisesti hyvän mielen siitä, että koti kiilsi puhtauttaan, matot ja ikkunat tulivat pestyiksi, piha hoidetuksi, marjat ja hedelmät säilötyiksi. Mutta koko ajan kiristi takaraivossa ajatus siitä, että seuraava askare odotti jo nurkan takana. Kun yritti hoitaa kolmea taloutta yhtä aikaa niin, että ne pysyisivät edes jonkinlaisessa ojennuksessa, ei vapaa-aikaa juuri jäänyt.

Nyt osaan nauttia jo jouten olostakin, kun vielä joitakin vuosia sitten olivat myös viikonloppuni pyhitetyt ainaiselle siivoamiselle, ruuanlaitolle ja pyykinpesulle. Elämä oli yhtä ja samaa oravanpyörää samoine viikoittain toistuvine kuvioineen.

Syitä edellä mainitsemiini asioihin ei kaukaa tarvitse hakea. Oma perfektionismiin taipuvainen luonteeni on varmasti niistä suurin. Mutta myös kotikasvatuksella on oma roolinsa. Siistin kodin siisti ja ahkera tyttö ei jätä töitä tekemättä eikä varsinkaan mitään kesken. Kun noihin yhdistetään vielä aviomiehen taitava manipulointi ja syyllistäminen, joka ajoi minut ansaitsemaan hänen hyväksyntäänsä yrittämällä osoittaa, miten ahkera, taitava ja mistään valittamaton olen, oli ratkaisematon yhtälö valmis.

Mutta minä pääsin siitä irti! Pääsin irti mammonasta ja sen aiheuttamasta huolesta. Tänään olen vapaa, oman itseni valtiatar. Voin itse päättää, siivoanko muutamat neliöni tänään vai vasta joskus tulevaisuudessa. Nyt voin lähteä kotoa pois, vaikkei se aivan tiptop-kuntoon jäisikään, enkä saa siitä omantunnonpistoksia. 

En syytä ketään, kaikkein vähiten itseäni, enkä mitään, entisistä pahoista oloistani. Mennyt on mennyttä eikä onneksi palaa enää koskaan. Kaikesta menneestä minulla on ollut mahdollisuus oppia. Oppi on tarjottu, ei pakotettu otettavaksi. Onnekseni olen sen ymmärtänyt.   

Nyt tiedän, mitä haluan, ainakin joskus kuvittelen niin. Mutta sen ainakin tiedän, mitä en halua. Se lieneekin tärkeämpi tieto. Omista valinnoistani suurelta osin riippuu, millaiseksi tämä päivä tai huominen omalla kohdallani syntyy ja kasvaa.

Tuo ajatus on vapauttava!