Seuraavalla viikolla lähestyin miestä tekstiviestillä toivotellen hänelle mukavaa, sillä kertaa aurinkoista päivää. Samalla viesti oli pieni kuulostelu miehen suuntaan, josko tämä vielä olisi yhtä innostunut tapaamisesta kuin muutama päivä aiemmin. Mutta mies vaikeni kuin muuri.  Ahaa, nyt tuuleskeli siis tuosta suunnasta, tuumiskelin minä ja annoin asian olla. 

Koitti viikonloppu, jolloin minulla oli vapaapäiväni harrastuksista. Se sattui sunnuntaiksi. Jo lauantain tekstailin miehelle kuulostellen taas tuulen suuntia. Kyselin, vieläkö vierailukutsu oli voimassa. Miehen suunnasta ei kuulunut pihaustakaan. Kas vain, ei ollut kovinkaan pitkää aikaa siitä, kun mies loukkaantuneena moitti minua, kun en parin tunnin kuluessa vastannut hänen viesteihinsä. Nyt hän itse ei vaivautunut vastaamaan lainkaan.

Ymmärsin kyllä, että mies pelasi peliään. Hän tiesi, etten koskaan kyselisi perään, toisin kuin hän, miksei vastauksia kuulunut. Jos olisin kysellyt, olisi mies hyvin äkkiä kääntänyt asian niin päin, että minä olisinkin tuntenut olevani se, joka oli tehnyt jotenkin väärin. Minulla oli tästä kokemusta tämän miehen kohdalla ja myös joidenkin muiden, joten annoin asian olla.

Siitä, miksei mies mitään vastannut, oli minulla kyllä omat epäilyni. Tällä kertaa ne eivät liittyneet lapsiin. Mutta ei minulla ollut aikomustakaan ryhtyä niiden todenperäisyyttä selvittämään. Mies oli petturi ja jonkin tason huijari, luultavasti myös pelkuri, joka kai nautti roolistaan, jossa kuvitteli minua vedättävänsä.. Minä en uskonut enää oikeastaan mitään, mitä mies sanoi. Sen verran monta kertaa hän oli sanansa syönyt.

Mutta vieläkään ei tarina tullut sen paremmin katkeraan kuin minkään muunlaiseenkaan loppuunsa. Vielä tapahtui jotakin vähän odottamatonta ja samalla niin kirkossa kuulutettua, että minua tuppasi aivan naurattamaan.