Artikkelissa oli haastateltu myös Aki Sirkesalon hyvää ystävää ja työtoveria Sami Saarta. Hänen on artikkelin mukaan edelleen vaikea käsittää, miksi kävi niin kuin kävi. Erityisesti Sirkesalon lahjakkuus muusikkona ja taiteilijana korostuu Saaren puheenvuorossa. ”Akilta jäi työ kesken”, hän toteaa.
 
Taas olen eri mieltä. Mikään ei jäänyt kesken. Aki Sirkesalon osalta tuli tehtyä kaikki se, mikä hänen pitikin tehdä. Miten me jälkeen jääneet edes kykenisimme arvioimaan tuollaista asiaa? Kuolleen ”arvoa” ei lisää eikä vähennä se, että jotakin hän olisi kenties vielä voinut saada aikaan, jos olisi elänyt niin tai niin kauan.
 
Arvottamalla ihminen ja hänen merkityksensä sen mukaan, mikä on hänen elinaikansa vuosissa mitattuna tai mitä hän elinaikanaan on saanut aikaan, annetaan samalla, ehkä tahtomatta, ymmärtää, että vauvana, lapsena tai nuorena kuolleella ei arvoa juuri olisikaan. Saavutuksia, työsarkaa, kunniaa ja mainetta mitattaessa niin voitaneen sanoakin. Silti taas omaan kokemukseeni nojaten en koskaan voisi sanoa tuollaista äidille tai isälle, joka laskee hautaan oman lapsensa ja suree häntä.
 
En voisi sanoa sitäkään, muka lohdutukseksi, että onhan sinulla nuo elävät lapset, keskity heihin.  Aivan kuin toinen voisi korvata toisen, vaikka ilo ja elämisen tarkoitus usein onkin ammennettava juuri jäljelle jääneistä. Tai että sinähän voit ”tehdä” vielä uusia lapsia. Kuka meistä voi tietää tai ennustaa, miten monta lasta itse kukin voi saada? Tuollaiset puheet lähinnä loukkaavat sitä, jolle ne sanotaan, vaikka ne on lausuttu hyvässä tarkoituksessa.
 
Olen myös aina, jo ennen omia menetyksiäni, ollut sitä mieltä, että lapsia ei kukaan pysty tekemään. En voi itse päättää, montako lasta ”hankin” ja millaisen aikataulun puitteissa. Tai päättää voin kyllä, mutta toteutuminen ei ole minusta tai minun tahdostani riippuvainen. Nykymaailmassa se monilta unohtuu ehkä siksi, että lapsia ja koko elämää pidetään itsestään selvyyksinä.
 
Kun jokin yllätys, syntymään tai kuolemaan liittyvä luonnollisesti kuuluva mahdollisuus sitten tulee, ollaan täysin ymmällään, pettyneitä, jopa vihaisia. Miten tässä näin kävi? Kaikenhan piti olla kunnossa? Miksei toimittu niin tai näin? Kuka teki virheen? Jumalako? Vai ihminen?
 
Nuokin ovat täysin oikeutettuja suruun ja pettymykseen kuuluvia kysymyksiä. Jokainen lapsensa tai muun läheisensä menettänyt on varmasti kapinoiden ja syytellen kysellyt samoja asioita. Ne ovat osa surevan eheytymistä: hänen keinonsa selvitä päivästä toiseen siihen hetkeen asti, että jonakin päivänä hän huomaa, miten aurinko sittenkin nousee, linnut laulavat ja maailma ympärillä aivan kuhisee elämää ja mahdollisuuksia.
 
Kuollutta läheistä ei tarvitse eikä ennen kaikkea saa unohtaa. Miten edes voisi unohtaa sellaisen, jota sydämestään on rakastanut! Mutta ei häntä tarvitse myöskään nostaa jalustalle ja asettaa pyhimyksen tai täysin virheettömän olennon asemaan. Häntä saa surra ja kaivata niin kauan kuin surua riittää. Mutta surun rinnalla voimme iloita hänestä, hänen elämäntyöstään ja saavutuksistaan tai siitä, mitä hänen ehkä lyhytkin elämänsä sai aikaan meissä itsessämme.
 
Suru ei poistu, se on totta. Yhtä totta on se, että mikään ei jäänyt kesken. Meidän tehtävämme on kaivata, muistaa ja vaalia rakkaittemme muistoa. Jokainen tekee sen omalla tavallaan. Siitä on osoituksena Aki Sirkesalon vanhempien järjestämä konsertti. Suru ei poistu, mutta se rinnalla elää ilo, valo ja toivo!