Edellisessä postauksessaan Kärpänen epäili, että aiheen ”vakavuus” oli saanut kommentoijat vetäytymään kuoriinsa, kun kommentteja KHÄ: n juhlapäiväpostaukseen kerttyi vain muutama. Olihan yleinen suuntaus sivustolla Kärpäsen huomioiden mukaan ollut jo pitemmän aikaa sellainen, että hiukankin enemmän pohdiskelua vaativa aihe karkoitti pohdiskelijat kuin tuhkan tuuleen. Sen sijaan kepeät, small talk -tyyliset tekstit vetivät kommentoijia puoleensa  kärpäspaperin lailla, puhumattakaan sellaisista, joissa pääsi puhumaan itsestään tai muuten vain esittelemään tietotaitoaan.

Kärpäsellä on oma, tarkkaan mietiskelty ajatuksensa ja mielipiteensä asiasta. Se aikoo sen kertoa, ennen kuin yksikään lukija, erityisesti lintukotolainen (vaikka heitähän ei NKK: n blogin lukijoissa juurikaan ole, koska Kärpäsen paasaus on pelkkää toisten kirjoitusten varastelua: niin tylsää ja puuduttavaa vanhojen asioiden toistelua, johon väriä tuo ainoastaan kirjoitusten aihepiiri ja itse mainiot lintukotolaiset, ettei sitä jaksa erkkikään lukea) ehtii vetäistä syvään henkeä paukauttaakseen uloshengityksensä mukana toisten tietoon ärtymyksensä ja närkästyksensä siitä, että mitäs sitten?

Millaista tämän sitten pitäisi olla? Tämähän on tällainen kevyt jutustelukerho, jos sitäkään, vapaaehtoista kirjoittelua ja osallistumista. Ei täällä mitään suurta keskustelu- tahi pohdiskelutaitoa keneltäkään vaadita. Ja mitä täytistä se muille, eritoten Kärpäselle kuuluu, miten ja mistä ja kuinka syvällisesti täällä kirjoitellaan?

Eipä kuulukaan, ei sen enempää kuin julkisiksi laitetut kirjoitukset ylipäätään kenellekään kuuluvat. Jos kirjoittaja ei halua kuulla tai lukea toisten arviointeja, tulkintoja tai mielipiteitä omista, ehkä suorastaan kuolemattomina pitämistään teksteistä, tai ne aiheuttavat hänelle vakavaa verenpaineen kohoamista, on hänen silloin viisainta joko jättää tykkänään kirjoittamatta niitä tai piilottaa kaiken kirjoittamansa alimmaisen pöytälaatikon takimmaiseen peränurkkaan, lukita laatikko ja heittää vielä avain pohjattomaan järveen.

Silloin ei ole pelkoa, että kukaan koskaan pääsisi niitä lukemaan tai ainakaan niistä mitään sanomaan. Jos taas haluaa kuulla samanmielisten hymistelyä ja ylistäviä kiitoksia kirjoituksistaan, voi niitä julkaista, mutta rajata lukijakunnan koskemaan todellakin vain heitä, joilta jo etukäteen tietää saavansa pelkkää kehua ja päänsilitystä.

Harvapa tähän pystyy, se on nähty. Ihmisen omahyväisyys ja esilläolemisenhalu voittaa kirkkaasti monet muut ominaisuudet. Hamutaan julkisuutta, hyväksyntää ja johonkin, mieluiten  samanmielisten joukkoon kuulumisen tunnetta, vaikka vain pienen blogiyhteisön sisällä. Samalla unohdetaan, että mitalin kääntöpuolella on asettuminen alttiiksi julkiselle arvostelulle, joskus rankallekin, ja että jokaisella on oikeus olla täysin eri mieltä asioista, ja hänellä on lupa myös sanoa se ääneen.

Mutta palataan Kärpäsen tarkoin mietittyyn ja viimeisen päälle hiottuun mielipiteeseen. Pienen virtuaaliyhteisön, miksei suuremmankin elinehto on, että sen aiheet kiinnostavat mahdollisimman monia. Jos aihepiiri alkaa pyöriä kovasti vain oman tai mukavien samanmielisten naapurien napanöyhdän ympärillä, voidaan kuolinkelloja kohta alkaa soitella sellaiselle yhteisölle. 

Yhteisön jäsenten ei Kärpäsen mielestä tarvitse olla kovin tuttuja toisilleen. Tietty etäisyys on päinvastoin etu. Mutta alun perin lähes umpimähkään koottu porukka ei myöskään ole hyvä. Jokin yhdistävä tekijä pitäisi löytyä ikään kuin punaiseksi langaksi, vaikka on hyvä, että jäsenet muuten ovat erilaisia niin ihmisinä kuin kirjoittajinakin.

Erilaisuus on rikkautta, mutta joskus jotkut jäsenet huumaantuvat niin paljon itsestään, omasta osaamisestaan ja ehkä myös enimmäkseen kuvitellusta "erilaisuudestaan", että toisia alkaa sellainen ”osaaminen” ja "erilaisuus" ja varsinkin samanlaisten tapojen ja käytösmallien muilta vaatiminen tökkiä pahemman kerran. Pitäisi siis löytää hyvä tapa ilmaista ominta itseään antamatta samalla kaikkitietävää, muita parempaa tai muuten vain öykkärimäistä kuvaa itsestään.

Mielipiteen ilmaisulle täytyy tietenkin olla tilaa. Jos yhteisössä sallitaan vain tietyntyyppiset, sopuisat ja kaikkia ja kaikkea myötäkarvaan silittävät kannanotot, ollaan pahasti hakoteillä. Tietysti voi ilmetä tilanteita, että jäsenet mielipiteineen ovat toisistaan yhtä kaukana kuin itä on lännestä, mutta silloinkin pitäisi asia voida hyväksyä ilman, että kukaan ovia paukuttaen lähtee, kun ei häntä täällä ymmärretä. Se on vaikea asia oppia, mutta tuskin mahdoton.

Jos kuitenkin näyttää siltä, että yhteinen tie on kuljettu loppuun, voi sen tyynesti todeta ja todellakin lähteä lopullisesti. Jäljelle jäävien on älytöntä ja lapsellista ryhtyä pyytelemään lähtenyttä takaisin, ja aivan yhtä älytöntä ja lapsellista on ”uhkailla” lähtemisellä, jos ja kun ei sillä mitään kuitenkaan oikeasti tarkoita.

Juuri tällaiset uhkailut ja lepyttelyt nakertavat yhteisön pohjaa ja johtavat siihen, että kohta yksi ja toinen ryhtyy varomaan sanomisiaan, ettei nyt vain suututtaisi ketään tai mikä vielä pahempaa saisi änkyrän mainetta. Silloin ollaan kuin seisovassa vedessä, ja jokainenhan sen tietää, miten sellaiselle vedelle jonkin ajan kuluttua käy.