Juhlapäivä koitti. Jo edellisiltana olivat tytär ja hänen poikaystävänsä tulleet luokseni, samoin miesystäväni Vilppu mukanaan. Melko huonosti nukutun yön jälkeen aikaisin aamulla pakkasimme tavarat ja itsemme miesystävän autoon ja lähdimme ajamaan juhlapaikkaa kohden.

Lähtöhötäkässä huomattiin, että tyttären poikaystävän housut olivat repeytyneet takamukselta eikä muita housuja ollut mukana. Ei auttanut muu kuin kursia niitä hiukan kasaan ja suunnitella, että ennen juhlien alkua olisi aikaa käydä ostamassa uudet housut. Loppujen lopuksi asia järjestyi niin, että paidan helma peitti paikatun kohdan, eikä kukaan enää ajatellutkaan uusien housujen ostamista. Tuskinpa kukaan juhlavieraistakaan huomasi mitään.

Koska Vilppukin oli juhlittavien listalla, oli sille hankittu rusetti juhla-asuksi. Olimme kulkeneet miesystävän kanssa kaikki mahdolliset eläinkaupat ja -osastot rusettia etsiskellen, mutta sopivaa ei ollut löytynyt. Viimein menimme ison tavaratalon lastenosastolle. Sieltä löytyi pikkupojille tarkoitettu rusetti, joka sopi kuin nakutettu Vilpun kaulaan.

Väriksi olimme suunnitelleet mustaa, mutta kun näin ihanan pinkin rusetin, tiesin heti, että se Vilpulle ostettaisiin. Vilppu olikin sitten hieno vanha herra pinkissä rusetissaan, jota se kantoi arvokkaasti kaulassaan juhlien ajan yrittämättä kertaakaan päästä siitä eroon.

Aamupäivällä tulimme juhlataloon. Minä olin luvannut toimia emäntänä ja niinpä aloitin heti touhuamisen. Ensin täytyi tietysti tutustua hieman paikkoihin, sillä olinhan ensimmäistä, ja luultavasti myös viimeistä kertaa käymässä entisen mieheni asunnossa.

Kun kaikki tarvittavat tavarat olivat löytyneet, ei ollut vaikeata laitella valmiiksi kahvia ja muita tarjottavia. Miehen toinen tytär oli jo aamulla aikaisin käynyt laittelemassa kahvikupit pöytään. Me asettelimme pöydille tarjottavat. Niitä olikin melkoisesti, ja kun juhlat päättyivät, sai suuren osan pakata takaisin kotiin vietäväksi.

Juhlat sujuivat erinomaisesti. Lähes kaikki kutsutut tulivat paikalle. Tytär sai lahjoja ja onnitteluja roppakaupalla. Tarjottavia kehuttiin, ja kyllä ne hyviä olivatkin, varsinkin tyttären poikaystävän tekemät suolaiset kakut.

Myöskään toista juhlakalua, Vilppua, ei unohdettu, vaan sitä siliteltiin ja paijailtiin joka käänteessä. Mutta Vilppu oli jo vanha ja suhtautui huomionosoituksiin hyvin rauhallisesti. Nuorempana se olisi moisesta huomiosta mennyt aivan sekaisin. Nyt se mieluummin hakeutui hieman syrjemmälle omiin oloihinsa. Kuulokin siltä oli jo niin huonontunut, ettei se kuullut edes ovikellon soittoa, joka aina aikaisemmin oli saanut sen puhkeamaan raivoisaan haukkuun.

Illan pimetessä vieraat yksi kerrallaan lähtivät koteihinsa. Mekin keräsimme kimpsumme ja kampsumme ja suuntasimme kotia kohden. Tytär ja poikaystävä jäivät Lahteen, josta he nousivat junaan ja jatkoivat matkaa omaan kotiinsa. Siinä asemalla hyvästeltäessä ei kukaan osannut arvata, että poikaystävä ja Vilppu jättivät lopullisia hyvästejä toisilleen. Kun poikaystävä seuraavan kerran tulisi Suomeen, ei Vilppua enää olisi.

Mutta eipä arvattu sitäkään, että tasan viikon päästä olisi ruumiina myös poikaystävän äiti. Hän oli sairastellut vuosikymmeniä, mutta silti tuli kuolema kaikille yllätyksenä, kuten se aina tulee. Jälkikäteen ajatellen tuntui hyvältä se, että tyttären juhlat olivat olleet juuri silloin kuin ne olivat. Vaikkei kukaan olisi voinut äidin kuolemaa mitenkään estää, olisi varmasti tuntunut pahalta, jos poikaystävä olisi juuri silloin ollut Suomessa kaukana kotoa.