Joskus elämässä tapahtuu kummallisia asioita. Sellaisia, että ei mitenkään voi käsittää, miksi tuonkin piti tapahtua. Jos jotenkin pystyisi tapahtuneen käsittämäänkin, ei ainakaan voi ymmärtää, miksi niin piti tapahtua. Jos sen kuitenkin kykenisi jotenkuten vielä tekemään, on sula mahdottomuus hyväksyä tapahtunutta. Jos se tapahtuisi minulle, en selviäisi siitä.
 
Niin, näinhän me ihmiset ajattelemme. Ja jonakin päivänä joku meistä, ehkä juuri minä, naapurini tai satunnainen tuttavani on tuossa tilanteessa. On tapahtunut jotakin vakavaa ja peruuttamatonta. Jotain sellaista, mikä tuntuu vievän elämältä pohjan. Sellaista, jonka rinnalla kaikki muu menettää merkityksensä. Sellaista, mitä ei koskaan toivoisi tapahtuvaksi kenellekään, saati itselleen.
 
Ja kuitenkin tietää, että näitä asioita tapahtuu ihmisille. Miksi ei siis myös minulle? Silti tuntuu helpommalta ajatella, että ne tapahtuvat vain toisille. Kun kuulen niistä, järkytyn. Tapahtunut pysäyttää minut hetkeksi muistamaan elämän rajallisuuden. Äkkiä muistan olla kiitollisia siitä, että tänäkin aamuna nousin terveenä ylös. On yhdentekevää, sataako vai paistaako aurinko, sillä minähän elän! Tänään muistan sanoa rakkailleni, miten tärkeitä he minulle ovat.
 
Mutta pian kiire ja jokapäiväinen turhakin hössöttäminen vie meidät taas mennessään. Elämässä on saavutettava vielä paljon kaikenlaista. Ajatus kuolemasta tuntuu kaukaiselta. Järkytys unohtuu ja kiitollisuus vaihtuu valitukseen tympeästä elämästä. Miksi joka päivä sataa, vaikka lomalla kuuluisi paistaa aina aurinko? Kitisevät lapset ja sohvannurkassa kyhjöttävä elämänkumppani ovat pelkkiä kahleita ja rasituksia.
 
Niinpä niin, mutta entä hän, joka tänään hyvästeli jonkun rakkaansa viimeisen kerran? Tai hän, nuori morsian, jonka häitä vietetään kahden päivän kuluttua, ja nyt hän seisoo kuolevan äitinsä vuoteen äärellä? Tai hän, joka saatteli hautaan oman lapsensa, nuoren tai jo aikuisen? Tai hän, joka saa kuulla sairastavansa vakavaa tautia? Tai hän, ensimmäisen lapsensa synnyttänyt nuori aviovaimo, jonka vastavihittyä miestä hoidetaan viimeisenä hoitokeinona kantasoluilla? Tai hän, joka lyhyen ajan sisällä hautaa jo toisen rakkaansa?
 
Mistä he saavat voimaa nousta huomennakin? Mitä he ajattelevat elämän oikeudenmukaisuudesta? Mistä heille lohtua suruun ja ikävään? Tuleeko vielä päivä, jolloin he voivat sanoa: ”Elämälle kiitos, sain siltä paljon!”