Jos pyykinpesu talavella oli ihan oma juttusa, niin kesällä se sitä vasta oliki. Sillon, mää luulen, siitä nautti pyykkärit ja varsinki kakarat. Ku kaikki vesi piti ottaa omasta kaivosta, on selevä, että se saatto pahimpien helteijen aikaan loppua kokonaan. Sillon oltiin haetun veen varassa. Ihimisten ja elukoitten vesi oli tähellisempää ku pyykinpesuvesi, niin että kesällä mentiin sitte pyykkirantaan ison pyykkikuorman kans. Ei jokaisesta talosta lähetty, se oli emännästä kiinni, mutta meijän äiti tykkäs pyykätä järvenrannassa, ku se oli veen äärellä iteki syntyny.

Pyykkirantaan lähtö oli aina oma operaatiosa eikä mikään ihan pieni juttu. Emmää ny ihan tarkkaan muista, mutta kyllä varmaan ainaki pari kertaa kesässä siellä rannassa käytiin. Sillon otettiin mukaan kaikki mahollinen pestävä villavaatteista mattoihin. Ja ku mää olin laps, niin tietysti mää sillon pesin nukenvaatteetki.

Kaikki romppeet nosteltiin raktorin peräkärryyn. Yleensä se tuli ihan täyteen, ku kaikki pesuastiatki oli vietävä mennessään. Isä ajo sitte koko revohkan pyykkirantaan, joka oli monen kilometrin päässä. Äiti istu aina pyykkikuormassa mukana ja me kakaratki pienempinä, mutta sitte mua alako mukamas hävettää mokoma kyyti ja mää menin isompana rantaan aina polokupyörällä.

Ku sitte päästiin perille, kuorma tyhyjennettiin ja isä lähti ajamaan kotiin. Äiti ja me kakarat jäätiin rantaan. Joskus meitä oli mukana useampia, joskus isompana vaan minä. Mää luulen, että äiti halus järijestää meille kersolle jotaki kesästä hupia, ku se otti meijät pyykkirantaan mukaan. Eihän meillä ollu muuten mahollisuutta päästä ees uimaan, ku uimarannat oli kaukana ja aina piti olla sen työn ääressä kakaroittenki.

Oli meistä tietysti vähä hyötyäki siellä. Mää ainaki muistan, miten mun homma oli usein pestä villasukkia, joita ensin liotettiin saippuaveessä jonku aikaa. Se oli tympeää työtä. Sukat oli likasia ja paksuja kelttuja, enkä kyllä usko, että ne tuli ees puhtaiks mun peseminä.

Mutta ne oli varmaan sellasia tamineita, joien puhtauvesta ei ny niin mahotonta väliä ollukaan. Pääasia oli, että kaikki teki jotaki eikä vaan huvitellu. Vaikka saatiin me sitte usein, ku hommat oli tehty, mennä uimaan tai vaikka soutelemaan. Joskus ongittiinki, mutta tuskin kummempaa saalista saatiin.

Ku mää vähä kasvon, niin mattojen pesu oli kans semmosta sopivaa hommaa. Se ei ollu liian raskasta kasvavalle kakaralle, ku äiti sitte aina huuhteli matot tai ainaki autto siinä hommassa. Kerran se putos iteki järveen niitä huuhellessaan, ja mää säikähin ihan mahottomasti. Taisin ihan ruveta itkemään, ku luulin, että ny se hukkuu. Mutta äiti osas uija, ku se oli veen äärellä syntyny ja kasvanu. Ei se ollu moksiskaan, naureskeli vaan ja kömpi ylös järvestä.

Putos se toisenki kerran veteen. Mää olin sillon jo aikuinen, ja me oltiin kahestaan myöhään syksyllä joen varressa pyykillä. Sillonki mää säikähin syvänjuuriani myöte ja huusin ku syötävä, vaikka ite seison turvallisesti laiturilla.  Mutta äiti taas vaan nauro putoamiselleen ja tais se vähä nauraa mun säikähykselleki.

Mää en oikeen tiijä, kenen ne rannat oli, joissa me käytiin pyykillä. Mulla on semmonen käsitys, että ne oli yksityisten ihimisten rantoja. Niiltä vaan kysyttiin lupa, saako rantaan mennä, mutta maksettiinko rannan käytöstä, niin siitä mulla ei oo hajuakaan. Joskus joku saatto kieltää oman rantasa käytön, ja sitte oli etittävä uus paikka. Ei se homma varmaan aina ihan kivuttomasti sujunu, mutta ku mää olin laps, niin en mää ollu selevillä, jos jotain kiistaaki asianosasten välillä joskus oli.

Se mulle on jääny mieleen, että yleensä rannat oli aika mutasia ja märkiä. Rapa vaan tursus varpaitten välistä, ku siellä tallusti. Lisäks ne oli meleko ruovikkoisia. Laiturin kohta saatto olla puhas, mutta heti siinä ympärillä kasvo kaisloja. Laituri oli oltava, ku pyykkiä huuhteli. Muutenhan kaikki pyykit olis ollu ihan mutasia, jos niitä matalasta, rapasesta rannasta käsin olis yrittäny huuhella.