Kun tytär oli kielikurssilla, viettivät Soile ja Mikko aikaa mökillä. Välillä sieltä täytyi tietysti päästä vähän ihmisten ilmoille, ja niin lähdettiin sukuloimaan Mikon sukulaisiin. Siellä kuultiin yllättäen, että eräällä Soilelle ja Mikolle tuntemattomalla naisella oli saman rotuinen koira kuin perheen koira oli. Se oli kaksi vuotta vanhempi, terve ja hyväkuntoinen. Nainen oli kuitenkin luopumassa siitä, koska aikoi muuttaa kerrostaloon. Omakotitaloon tottunutta koiraa ei sinne voisi viedä.

Joku siinä heitti yllättäen, että Soile ja Mikkohan koiran voisivat ottaa, kun talossa kerran oli jo ennestäänkin yksi koira. Toinen menisi siinä sivussa, saman rotuinenkin kun oli. Koira oli kyllä melko ärhäkkä tapaus, kova haukkumaan ja muutenkin vähän ongelmallinen. Sääli sitä silti olisi hävittää. Varmasti se tottuisi Soilen ja Mikon koiraan ja saisi vielä monta hyvää vuotta heidän kotonaan. Soile ei asiasta ollenkaan varma ollut. Ei hänellä ollut aikeita ottaa toista koiraa hoidettavaksi. Ja vielä ongelmakoira! Ei tuntunut oikein hyvältä ajatukselta, mutta voisihan koiraa käydä katsomassa. Ei se vielä mitään merkitsisi.

Niin sitten sunnuntaiaamuna lähdettiin tutustumaan uuteen turrikkaan. Oma koira otettiin tietysti mukaan, että nähtäisiin, miten koirat suhtautuisivat toisiinsa. Alku ei lupaavalta näyttänyt. Kun talon koira havaitsi pihalla nuuskivan uuden koiran, syöksyi se kuin tuli ja leimaus sen päälle. Uusi koira säikähti ja väistyi kiireesti hurjakkeen tieltä, joten mitään vaurioita ei ehtinyt syntyä. Mutta Soile ja Mikko ajattelivat, ettei tästä mitään taitaisi tulla.

Koira oli kuitenkin hyvin kaunis, ei mikään virheetön rotunsa edustaja, mutta muuten niin suloinen, että Soile menetti sille sydämensä oitis. Ei sitä luultavasti kuitenkaan voitaisi ottaa eikä ainakaan ilman tyttären suostumusta. Mutta asiaa luvattiin miettiä. Suuri ihme oli se, ettei Mikko suhtautunut toisen koiran ottoon mitenkään penseästi.

Soile ja Mikko palasivat mökille. Jo samana iltana Soile lähetti tyttärelle tekstiviestin, jossa kertoi käynnistä koiraa katsomassa. Samalla hän kyseli, mitä tytär arveli asiasta. Tämä oli tietysti ihmeissään ja kertoi myöhemmin ajatelleensa silloin, että vanhemmat olivat seonneet. Eihän toisen koiran otosta ollut ollut mitään puhetta koskaan. Mutta ei tyttärellä olisi mitään koiran ottoa vastaan, jos hänen oma koiransa vain ei toisesta koirasta kärsisi.

Asiaa ei kuitenkaan päätetty nyt, vaan sitä mietiskeltiin. Koira jäi kuitenkin vaivaamaan Soilen mieltä. Vioistaan huolimatta se oli elävä, iloinen olento, ja tuntui kauhealta ajatella, että se lopetettaisiin vain pitovaikeuksien vuoksi. Soilen ja Mikon luona koira saisi hyvän kodin, mutta sopeutuisiko se talon koiraan? Siinäpä pulma!

Niin kuitenkin kävi, että parin viikon kuluttua ensi tapaamisesta kuskasi perhe kotiin toisenkin koiran. Hankaluuksia tuli heti ensi metreillä, mutta kaikesta ajateltiin selvittävän, kunhan koirat tottuisivat toisiinsa. Hyväuskoisuudessaan Soile ajatteli, että nyt olisi sitten myös Lauralla koira hoidettavana, tämä kun oli ilmoittanut kovasti koirista pitävänsä. Mutta kuinkas kävikään?