Ajattelin, että minun olisi ehkä hyvä hiukan selventää tapahtuman taustoja. Olimmehan kuitenkin toisillemme koko lailla vieraat ihmiset. Emme siis voineet tietää asioita toisen menneisyydestä, sillä kirjeenvaihdossamme olimme keskittyneet lähinnä nykyhetkeen. Oikean elämän tapahtumat tulivat esiin vain pieninä välähdyksinä silloin tällöin, sillä kumpikaan ei oikeastaan kysynyt toiselta mitään. Kirjeenvaihtomme oli keskustelua, vuorovaikutusta, sanan parhaimmassa merkityksessä.

”Jari,
en oikeastaan lähettänyt tuota kirjoitusta pikkutyttärestäni sen takia, että siitä välttämättä haluaisin virittää mitään varsinaista keskustelua. Olen sen asian niin tuhanteen kertaan puinut puhumalla ja kirjoittamallakin, että en tunne tällä hetkellä tarvetta sitä kovin paljon pohtia. Aika ajoin se ponnahtaa kyllä pintaan, ja silloin se on usein mielessä.

Nyt se tuli mieleeni, kuten kait jo sanoinkin, pyhäinpäivän tiimoilta. Ja senkin jo sanoin, että halusin Sinun näkevän minussa tämänkin puolen, ei ainoastaan sitä … …, johon … ja jatkotarinamme myötä olet tutustunut.
Mutta taas osasit sanoa aivan oikein. Vaikka aihe on kipeä, on se kuitenkin asia, josta ei koskaan pääse eikä haluakaan päästä irti. Lapsihan oli ja on yhä osa minua yhtä lailla kuin elävätkin lapset! Ja ei kai sellaista halua eikä voi unohtaa, jota on rakastanut. En minä ainakaan.

Voimme siis sivuta asiaa, jos on tarpeen. Minun ei koskaan ole ollut vaikea puhua siitä. Mutta mitään kaiken muun alleen peittävää asiaa siitä emme tee. Se on minun elämääni, minulle tapahtunut, mutta se ei hallitse elämääni eikä ajatuksiani. Olen kuitenkin hyvin iloinen Sinun suhtautumistavastasi. Kiitos kun kuuntelet, hyväksyt ja ymmärrät!

Nuo kovasti aikaani tällä hetkellä vievät harrastukset ovat harrastajateatteri ja, usko tai älä, kirkkokuorolaulu :)))). Meillä on ensi perjantaina näytelmän ensi-ilta, ja koko roska tuntuu olevan vielä pahasti levällään. Mutta se on oikeastaan ohjaajien asia. Minä teen vain, mitä käsketään.

Kuoropuolella taas meillä on marraskuun lopulla tulossa kuoron 50-vuotisjuhlakonsertti. Raskaaksi tämän tekee se, että nämä sattuvat näin päällekkäin. Mutta kyllä niistä selvitään. Täytyy ottaa vain peruna kerrallaan. :)
Tänä iltana en ehkä ole jatkotarinan päivitysvireessä, mutta aikanaan sekin tulee, ja saatat jopa yllättyä!
S”

Jarkko vastasi lyhyesti vielä samana iltana. Minulle jäi vastauksesta hiukan sellainen olo, kuin hän olisi odottanut minulta suurempaakin avautumista ja tunteiden valloilleen päästämistä. Saatoin toki olla väärässä tulkinnoissani. Siitä olisin kyllä voinut taas huomauttaa, että hän edelleen ”muisti” etunimeni väärin. Nyt en kuitenkaan ollut sillä tuulella, sillä en usko, että teko ainakaan tahallinen oli tällä kertaa, jos muulloinkaan. Tuskin hänellä oli mitään syytä ärsyttää minua kaiken sen jälkeen, mitä juuri olin hänelle kertonut. Painoin siis asian villaisella, vaikka huomaamatta se ei minulta tietenkään jäänyt.

”Moi Sari,

 olet hyvin neutraali ja minä taas väsähtäneenä kokkauksesta ja sen seuraamuksista. Parempi ehkä palata kaikkiin näihin myöhemmin.

Tunnekuohut huomioonottaen voin odottaa jatkokertomusta juuri niin pitkään kunnes sinä tunnet olevasi valmis siihen. Ihmisiä tulee ymmärttää, heitä pitää arvostaa heidän omien myötä- ja vastoinkäymisten keskellä. Sitä minäkin yritän. Nuku rauhaisasti, nauti elämästä, nauti hetkestä - carpe diem ! ! !

J”

Seuraavan päivän viestiin oli Jarkon huonomuistisuus jo parantunut. Nyt minua tervehdittiin oikealla nimelläni. Oli viikonloppu, joten Jarkolla ei ollut mahdollisuutta asua koneen äärellä. Minä olin kuitenkin virkistynyt edellisen päivän hiukan alakuloisista tunnelmista ja päivittänyt taas jatkotarinaa. Olin luvannut mahdollisia yllätyksiä, ja niitä kai oli sitten tullut, en muista enää varmasti. Joka tapauksessa Jarkko viestissään jotain sellaista mainitsi.

Muutenkin sisälsi viesti jotain sellaista, jota aiemmin ei ollut kovin suoraan mainittu. Nimittäin sen, että kirjeenvaihdostamme oli tullut meille kummallekin varsin tärkeä osa elämää. Asuimme satojen kilometrien päässä toisistamme, eri maissa, ja silti jokainen viesti toi meitä hivenen lähemmäksi toisiamme. Tuttavuutemme, jota kai tässä vaiheessa saattoi kutsua jo ystävyydeksi, oli myös alkanut varsin erikoisella tavalla. Se ei tuntunut silti haittaavan mitään. Oliko niin, että meillä kummallakin oli elämässämme tyhjä paikka, jonka juuri toinen meistä saattoi täyttää? Ehkä niin.

”Hei S,

 Lyhyesti, sillä viikonloppuisin en voi olla kaikessa rauhassa koneen äärellâ.

 Mielenkiintoinen käänne tarinassa, ihan hyvä. Tuntuisi aivain kuin kirjoittaja antaa nyt aivan omaa maustettansa mukaa, syösten oman kehonsa kehään. Hieno variaatio kaiken jo hienosti tapahtuneen keskellä. Kun tämän teet niin nauti siitä ja avaudu, sillä, kuten jo olen sanonut - rajoille on pitkä matka. Mitä haluat, sen voin toteuttaa ja mikäli H:a siinä tarvitaan, niin häntähän käytetään kuin tiskiharjaa.

Useampaan joskin lyhykäiseen otteeseen olen käynyt katsomassa josko sinulta olisi viestiä - hitto, tästähän kommunikoinnista on tullut kohtalaista huumetta, molemmat odottavat tietämättä mitä on tulossa - kaikesta huomimatta odotamme.

 Niin, hauskaa ja koskettavaa tässä kommunikoinnissa on se pieni jyvä siitä syntyvästä ystävyydestä ja luottamuksesta, siitä kaiheudesta joutua odottaa saamatta mitään, siitä innosta vastaanottaessaan jotakin, vain jotakin ja kumman tahansa kirjoittamana.

Olemmeko huumanneet toisemme kuuntelemaan toistemme sormien kautta välitettyä ajatusta? Ei kai - joskin kyllä.  Mielestäni nautimme kirjoittamisesta, se on ensimmäinen tekijä. Nautimme hetkestä jolloin voimme toiselle kertoa ja hengähtää, kolmanneksi voimme purkaa pelkäämättä – kai, niin, siinä on aina se pieni kai, olimme miten ystäviä kenen tahansa kanssa.

Luotan sinuun ja toivon voivani osoittavan samaista luottamusta sinua kohtaan, you are the only one to judge.

Kivaa iltaa, J (menossa taas köökin puolelle taikomaan uusia ilmestyksiä)”