Sitten se viimein tapahtui! Aamuyöllä 10.12. puhelimeni piippasi tekstiviestiä. Olin tikkana pystyssä, sillä arvasin kyllä, että nyt vauva oli syntymässä ellei peräti syntynyt. Vävypoika siellä viestitteli, että synnytys oli alkanut vauhdilla, ja he olivat nyt matkalla ambulanssilla kohti noin 30 kilometrin päässä sijaitsevaa synnytyssairaalaa.

Pelko kouristi sydäntäni kuullessani, että tarvittiin ambulanssia. Mieleeni nousi elävästi oma matkani kohti Naistenklinikkaa kaksikymmentäkaksi ja puoli vuotta aiemmin. Silloin ei ambulanssikyytikään auttanut, vaan pieni tyttäreni kuoli synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin, kun istukka irtosi ambulanssissa, ja lapsi käytännössä vuoti kuiviin. Kauhulla ajattelin, toteutuisiko sama nyt oman tyttäreni kohdalla!

Vävyn viesti ei kuitenkaan ollut lainkaan huolestuneen tuntuinen. Hän vain lupasi viestitellä uudestaan, kun lapsi olisi maailmassa. Minä en kuitenkaan ollut yhtä rauhallinen ja sanoinkin haluavani puhelinsoiton heti, kun jotakin olisi tapahtunut. Nukkumisesta ei kuitenkaan enää tulisi mitään.

Hiukan neljän jälkeen puhelin soi, ja sain kuulla tulleeni pienen pojan Mummuksi. Taisin melkein itkeä ilosta, kiitollisuudesta ja helpotuksesta, kun kuulin, että kaikki oli mennyt hyvin, ja sekä äiti että lapsi olivat kunnossa. Lapsi oli sitten syntynyt ambulanssissa vain muutaman kilometrin päässä kotoa valtatien levikkeellä. Synnytyssairaalasta oli lähtenyt toinen ambulanssi kätilö kyydissään vastaan, ja ambulanssien kohdatessa oli kätilö todennut lapsen syntyvän nyt. Silloin jäätiin paikalle synnytyksen ajaksi, ja vasta kun lapsi oli onnellisesti maailmassa, jatkettiin matkaa kohti sairaalaa ja perhehuonetta, jossa nuori perhe vietti muutaman päivän totutellen uuteen olotilaansa.

Vaikka synnytys täytti syöksysynnytyksen tunnusmerkistön, oli kaikki sujunut hyvin. Mitään niistä opeista, joita tyttäreni oli odotusaikana harjoitellut, ei hän luonnollisestikaan ehtinyt käytännössä kokeilla, mutta se tuskin harmitti häntä. Pieni suloinen ja terve poika rinnallaan hän hymyili onnellisena ensimmäisissä ambulanssissa otetuissa kuvissa.

Syvä kiitollisuus täytti myös minun, tuoreen Mummun mielen. Vaikka tietysti olin toivonutkin kaiken menevän hyvin, en omien kokemusteni pohjalta uskaltanut täysin luottaa siihen. Vasta kun lapsi oli maailmassa, saatoin hengähtää. Tästä oli selvitty, muu tulisi aikanaan.