Alla päin palailtiin kotiin. Vielä pitäisi Sinille kertoa, että Onnin päivät olivat nyt luetut. Ei Sinikään tiedosta ilahtunut, sillä hänkin oli kiintynyt itsenäiseen ja omalla tavallaan ihanaan Onniin, vaikka tämä usein oli aiheuttanut hänelle sydämentykytystä ja rakkaalle Vilholle monenmoista kipua, tuskaa ja pelkoa.

Viikonloppu vietettiin varsin murheellisissa merkeissä. Äiti alkoi kaivaa Onnille hautaa ruusupensaan juureen. Se oli raskasta puuhaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Maa oli kuivaa ja kovaa savimaata, ja ajatellessaan, että kohta Onnin höyhenen keveä, veltto ruumis laskettaisiin syntyneeseen kuoppaan, itki äiti monta karvasta kyyneltä. Onni oli ollut hänen koiransa ja vioistaan huolimatta se niille, joihin se kiintyi, osoitti horjumatonta kiintymystä, luottamusta ja uskollisuutta.

Äidin oli Onni ottanut turvakseen joutuessaan luopumaan entisestä emännästään ja äitiin se kohdisti kaikki lämpimimmät tunteensa ja hellyydenosoituksensa.

Kun arki koitti, oli kaikki mahdolliset Onnin hengen pelastustoimet mietitty läpikotaisin. Muuta ratkaisua kuin Onnin saattaminen paremmille metsästysmaille ei keksitty. Maanantaina äiti soitti eläinlääkärille tilatakseen ajan Onnin nukuttamista varten. Sitäkään ei saanut heti, vaan tuo kauhea reissu järjestyi vasta keskiviikkopäivälle.

Odotuspäivät olivat hermoja raastavia. Onni ei tietenkään osannut aavistaa tulevaa kohtaloaan, vaan oli kuin aina ennenkin: iloinen ja luottavainen koira. Kertaakaan se ei käynyt Vilhon kimppuun, vaan koirat elelivät sopuisaa rinnakkaiseloa Vilhon parannellessa haavojaan.