Sannin ja Martan yhteiselo sujui sopuisasti ja hyvin. Sanni asui rivitalossa, joten Martta, joka oli huono liikkumaan, pääsi itsekin hyvin ulos rollaattoria käyttämällä. Mutta sitten alkoi kuulua sukulaisten, lähinnä Mikon ja Soilen, samoin Ellin korviin pieniä riitasointuja.

Sanni, joka yksin asuessaan oli harrastanut ahkerasti mm. posliininmaalausta, alkoi nyt valittaa, ettei päässyt Martan hoidon takia enää mihinkään. Martta vahti hänen jokaista menoaan, ja jos hän vaikka kauppareissulla viipyi hiukan tavallista pitempään, soitteli Martta jo perään ja kyseli viipymisen syytä.

Se oli Sannista ahdistavaa, vaikka hän asiasta kertoilikin naurahdellen ja muka hyväntahtoisesti. Soile, vaikka ei mikään psykologi ollutkaan, ajatteli mielessään tuon kaiken johtuvan Sannin purkautuneesta avioliitosta ja varmasti myös lapsuudesta, jonka traumoja Sanni tuskin oli koskaan kyennyt käsittelemään.

Sannin avioliitto ei ollut ollut mikään vuosisadan rakkaustarina, vaan sisälsi paljon sellaista, josta saisi kirjoitettua kokonaan oman tarinansa. Nyt kun avioliitto oli ohi, ja sen kahleista vapautumisen ensihuuma koettu, alkoi Sanni kaivata uutta liekanarua kaulaansa. Sen hän saikin ottamalla Martan luokseen asumaan. Vaikka äidistä varmasti oli paljon seuraakin, samoin rahallista apua, oli Martan kaltaisen, vahvatahtoisen, vanhan ihmisen hoitaminen raskasta fyysisestikin, sillä Martta ei ollut mikään hentoinen vanhus, vaan isokokoinen ja romuluinen nainen.

Oli äidillä ja tyttärellä sentään yksi yhdistäväkin asia. Molemmat kuulivat ja näkivät omiaan. Olihan Martta Sannin aloituksesta pitänyt saada pois palvelutalosta, kun siellä tätä vainottiin ja tavaroita vietiin aivan silmien alta. Tuon ominaisuuden, oikeastaan sairauden täytyi olla geeneissä eteenpäin siirtyvää, sillä Sannillakin oli esiintynyt sitä jo avioliittonsa aikoihin, ja Soile oli huomannut samoja piirteitä myös Mikossa, ei kylläkään aivan noin selvässä muodossa.

Nyt alkoi kuulua huhuja, että Sannin ja Martan asunnossa käytiin, jos he molemmat olivat yhtä aikaa poissa. Seinillä oleviin tauluihin piirreltiin ylimääräisiä kuvia, joita niissä ei aiemmin ollut ollut. Monenlaista muutakin outoa tapahtui. Tällä kertaa epäilyksen alla olivat seinänaapurit.

Sanni ja Martta olivat asiasta niin varmoja, että ottivat yhteyttä taloyhtiön isännöitsijäänkin. Se ei tietenkään heidän osakkeitaan naapurien silmissä nostanut, päinvastoin. Kun ei isännöitsijän suunnalta apua herunut, täytyi toimia itse.  Oveen asennettiin varmuuslukkoja ja ansoja viriteltiin sinne sun tänne. Martalla oli tapana maata poikittain sängyllä korva seinää vasten kuullakseen, millaisia juonia ovelat naapurit taas keksivät heidän päittensä menoksi.

Kaiken huippu oli se, kun Sanni ja Martta asennuttivat asuntoon 1000 € maksavan turvakameran paljastamaan kutsumattomat vieraat. Kun kamera sitten kuitenkaan ei ketään ylimääräistä kävijää kuvannut, päättelivät asunnon haltijat, että kävijät jotenkin olivat saaneet vihiä kamerasta ja osasivat välttää joutumasta sen kuvauskulmaan.

Vähin äänin siirrettiin kamera sitten komeron pimentoihin. Kutsumattomat vieraat eivät kuitenkaan tähän loppuneet, ja niin alkoivat Sanni ja Martta suunnitella muuttoa toiseen asuntoon. Tällä kertaa pitäisi päästä kerrostaloon, sillä rivitalossa, maanrajassa asuminen mahdollisti kenen tahansa ylimääräisen pääsyn sisälle.