Mää en aamulla muistanukaan, että tää elokuun 25. päivä on mulle oikeen semmonen muistojen päivä. Ei se ny enää näillä kymmenillä niin kovasti säväytä, mutta nuorempana mää monen vuojen ajan muistin aina, mitä sillon päivänä tapahtu. Muistan mää tietysti nytki, kolomekymmentäviis vuotta myöhemmin, enhän mää siitä muuten kirijottas. Mutta enää se on semmonen haalea, kaunis muisto vaan, ei mikään rintaa kouristava tunne.
Mää olin sillon nuori tyttö. En ollu käyny ulukomailla Ruotsia pitemmällä, mutta jo sillon mulla oli kauhea matkustushalu. Jostaki syystä Kreikka ja varsinki sen pääkaupunki Ateena oli mulla mielessä, että sinne pitäs päästä. Mun yks tyttöystävä oli just palannu sieltä, ja siitähän mun intoni vaan sai lisää tuulta purijeisiisa.
Oli elokuu. Mun opiskelut alakas vasta syyskuussa, niin että mulla oli mukavasti aikaa tehä pieni reissu. Olin vissiin ollu jonkilaisissa kesätöissä, niin että rahaaki oli sen verran, että reissun sais heitettyä. Ei muuta ku tutkimaan, minne suuntaan lähtis. Etelä-Eurooppa mulla kangasteli mielessä, mutta mää muistelen, että muitaki maita siinä oli tarijolla, ku Kreikka.
Siihen aikaan ei mitään nettiä ollu vielä olemassa. Puhelimella piti soittaa lähimpään matkatoimistoon ja sitä kautta varata matka. Ny ku mää muistelen sitä, niin minusta tuntu, että mää soitin sinne vaikka miten monta kertaa, mutta sitte oli kaikki viimen kunnossa. Elokuun 20. päivä mää nousisin sinivalakosille siiville, jotka lennättäs mut Ateenaan, Kreikan pääkaupunkiin.
Mua tietysti jännitti mahottomasti, ku en ollu ennen lentäny ja ny mää olin menossa vielä ihan yksin. Mutta lähtöhalut oli suuremmat, ku peleko, ja niin mä alon tuumata, mitä pakkaisin mukaan. Mulla ei ollu mitään käsitystä tietenkään, mitä siellä oikeen tarttis, ja niin sitte tuli tavaraa mukaan ihan liikaa, niin ku melekeen aina tuppaa käymään.
Mun piti varmaan hommata passiki sillon, ku enhän mää aikasemmin ollu passia tarvinnu. Sillon sai vielä kymmenen vuojen passeja, ja semmosen määki sitte hankin. Sitte sai kymmenen vuotta katella sitä totista naamaa passissaan, mutta minkäs teit. Siinä se kuva oli ja pysy niin kauan, ku passiki oli voimassa. Mää olin nuorempana niin totinen ilimeeltäni. En tiijä, mistä semmonenki johtu. Kuvitteliko sitä olevasa jotenki uskottavampi, ku ei liikoja hymyilly. Vai oliko se vaan pelekoa ja kokemattomuutta, mee ja tiijä.
Viimen koitti lähtöpäivä. Lento lähti joskus illansuussa. Mää köryyttelin junalla isolle kirkolle melekeen koko päivän, ku sillon vielä asustelin kotona, ja sieltä oli matkaa reilunpuoleisesti. Vieläki mää muistan, miten mua jännitti, ku tulin lentoasemalle ja rupesin tutkimaan, minkä jonon päähän mun pitäs ihteni asettaa. Löytyhän se jono lopulta, ja aikanaan sitte noustiin koneeseenki.
Sillon tarijottiin vielä oikeen kunnon ruokaa lomalennoillaki. Tai tiijä ny sen kunnollisuuvesta, mutta ainaki se oli lämmin ateria. Matka tuntu kauhean pitkältä, ku ei ennen ollu matkustanu. Lopulta joskus puolen yön aikaan oltiin perillä.
Mää muistan vieläki sen tunteen, ku astun lentokoneesta ulos, ja se lämmin etelän yö henkäili siinä ympärillä. Ei se enää ikinä muullon oo tuntunu ihan samanlaiselta, ku sillon ensimmäisellä kerralla. Jotenki tuntu, että se oli täynnä lupausta jostaki aivan uuvesta ja ihanasta. En muista, miten kauan bussimatka hotelliin kesti, mutta seki tuntu jännältä, ku ajettiin läpi hilijasten kylien kohti Ateenaa.
Hotellissa oli ne tavalliset huoneijen jakamiset ja passien näytöt. Mulle tuli kämppäkaveriks Uuvestakaupungista oleva nuori tyttö, joka oli tullu sinne tapaamaan yhtä kreikkalaista miestä, jonka se oli tavannu siellä Uuvessakaupungissa. Ei sitä palijo huoneessa näkyny koko viikon aikana. Mää olin sillon vielä niin lapsellinen, etten oikeen tainnu ymmärtää suhteen laatua, vaikka kai se olis pitäny ymmärtää vähemmälläki järellä, ku tyttö tais olla kaikki yöt pois huoneesta. Mää sain olla melekeen yksistäni yöt ja päivällähän mää tietysti liikun ite kaupungilla.
Mää en ollu vissiin ollu hotellissakaan yötä ennen tuota reissua. Seki oli uutta ja jännää. Hotelli oli aika hieno, uus ja siisti. Ensimmäinen kulttuurishokki tuli aamiaisella, ku aamupalana oli pikimustaa kahavia, sämpylä, voita ja marmelaatia. Ei ne ensimmäisenä aamuna oikeen meinannu mennä kurkusta alas ruispuuroon ja kunnon leipään tottuneella, mutta ku ei muuta saanu, niin alako neki viimen maistua. Oishan erikseen tilaamalla ja maksamalla tietysti saanu vaikka melekeen kuun taivaalta, mutta emmää semmosia sillon tienny ja älynny.
Kommentit