Ei liene vaikea arvata, mihin tuollainen läheinen kanssakäyminen aterioidessa sitten johti. Muistellessaan tuota iltaa nyt tätä kirjoittaessaan, tuntee Punahilkka vieläkin kuuman aallon lyövän lävitseen. Hän muistaa Suden kiihkeän katseen ja vaativan, mutta samalla hellän ja intohimoisen kosketuksen. Suden kuumat huulet on hän yhä tuntevinaan kasvoillaan, kaulallaan, paljailla olkapäillään ja rinnoillaan.

Punahilkka värähtää muistaessaan, miten Suden tassut ja suu hitaasti, mutta määrätietoisesti etenivät hänen vatsalleen ja reisilleen. Hiljaa voihkaisten antautuu Punahilkka yhä uudestaan Sudelleen. Nyt muistoissaan, mutta joskus, kauan sitten oikeasti. Vai oliko se sittenkin unta?

Ei se ollut unta, ei. Totta se oli, niin totta kuin olla voi. Punahilkan käsi hakeutuu kaulan ja olkapään rajakohtaan. Tunnustelemalla voi hän yhä löytää paikan, johon hampaillaan pienen puraisun tekemällä merkitsi Susi Punahilkan omakseen. Silloin muistaa Punahilkka ääneen huutaneensa: vähän kivusta, mutta enimmäkseen nautinnosta. Vieläkin hän muistaa, miltä Suden raju puraisu tuntui. Se ei ollut pelottava, se ei ollut myöskään väkivaltainen, sillä väkivaltaan ja alistamiseen ei Punahilkka koskaan susisuhteissaan suostuisi.

Puraisu oli täynnä kiihkoa, halua ja paljasta himoa. Se kertoi paremmin kuin sadat sanat, että Susi halusi Punahilkkaa sielua ja sisintä myöten. Halusi ja himoitsi saada, mutta yhtä lailla myös antaa. Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästä seksistä. Siihen oli mahdollisuus muualla niin Sudella kuin Punahilkallakin, jos he vain sitä halusivat.

Punahilkan ja Suden eroottisessa leikissä sai ilmaisunsa kahden aikuisen, itseään ja toista sellaisenaan, kaikkine haluineen, mieltymyksineen ja ominaisuuksineen arvostavan, hyväksyvän ja kunnioittavan ihmisen keskinäinen suhde, jolle varmaan löytyisi enemmän arvostelijoita kuin ymmärtäjiä mistä tahansa piireistä.

Punahilkka sormeilee ajatuksissaan pientä arpea kaulallaan. Sitä koskettamalla tuntuu hänestä yhä kuin hän Suden turkkia siinä vieläkin silittäisi. Sillä ihon arpea syvemmän ja säilyvämmän jäljen jätti Susi Punahilkan sydämeen. Joskus sekin arpeutuu, mutta koskaan se ei lakkaa tuntumasta. Ja vielä vuosienkin jälkeen saa muisto tästä Sudesta arven vähän aukenemaan, ja muutama kirkas veripisara vuotaa siitä sen merkiksi, että Punahilkka ja Susi kerran toisiaan niin kiihkeästi rakastivat.