Minua oli elämäni ajan kohdeltu hyvin. Laumani jäsenet hellittelivät ja silittelivät minua, ja Kaisan mielipuuhaa oli opettaa minulle luottamusta. Hän saikin roikottaa minua sylissään miten päin hyvänsä, enkä koskaan pannut sitä pahakseni tai rimpuillut kauhuissani pois päästäkseni. Minua ei ollut koskaan lyöty tai kohdeltu muuten kaltoin. Luotin Kaisaan ja laumani muihin jäseniin täysin, ei minulla ollut mitään pelättävää.

Myös toiset koirat olivat olleet minulle aina kilttejä. Kovin isokokoisia koiria vähän hiivistin, olinhan perusluonteeltani kuitenkin varsin arka, vaikka Kaisa olikin kovasti koettanut saada rohkeuteni kasvamaan viemällä minua ahkerasti erilaisiin tilanteisiin. Mutta minkäs koira karvoilleen mahtaa?

Tulimme siis taloon, jossa Olavi asusti. Laumani ihmisjäsenille oli kerrottu etukäteen jotakin Olavin luonteesta. Oli kuuleman mukaan hurja kaveri muita koiria kohtaan. Olin puolella korvalla kuunnellut noita juttuja, mutta vieläkään en osannut epäillä mitään. Kuvittelin lapsellisesti, että jos itse olen kunnolla, ymmärtävät toiset siitä, että olen rauhaa rakastava koira enkä vaaraksi kenellekään.

Olavi asui siis omakotitalossa, jossa tietenkin oli piha. Tullessamme paikalle oli Olavi sisällä. Minä haistoin heti, että talossa on koira ja lähdin kiinnostuneena kirsu maassa nuuskimaan pihaa ja siellä olevia tavaroita. Kuljeskelin kaikessa rauhassa pitkin pihan laitoja, kun äkkiä kuului kovaa haukkumista, ja Olavi pöllähti paikalle. En ehtinyt edes kääntyä, kun se jo tönäisi minua, taisipa hiukan näykätäkin. Säikähdin tietenkin ja väistin kiireesti, sillä en halunnut joutua tappeluun. Enhän edes osannut tapella.

Sillä kertaa ei tapahtunut mitään pahempaa, mutta koko vierailun ajan Olavi kiehnäsi lähelläni kuin yrittäen ärsyttää minua tappelemaan. Vaistosin sen Olavin eleistä ja jatkuvasta räksytyksestä. Yritin kuitenkin olla kuin ei mitään, mutta huokaisin helpotuksesta, kun viimein lähdimme pois. Sinne jäi Olavi haukkua räkyttämään perääni.