Mua sitte ällöttää tää nykynen lahajatouhotus. Tavaratalot ja kaupat alakaa jo suunnilleen syyskuussa aivopestä ihimisiä joululahajojen ostoon. Tuntuu, että aina vaan isompia ja kalliimpia lahajoja pitäs hankkia ja rahaa törsätä kaikkeen tarpeettomaan.

Kummää olin laps, annettiin kyllä sillonki lahajoja. Mutta tavallisesti ne oli jotaki käyttötavaraa ja hyövyllistä, usein ite värkättyä. Mää muistan joitaki lapsena saamiani lahajoja. Yks on sellainen posliininen nuken ruoka-astiasto. Se on tosi hieno. Mulla on se vieläki tallessa, ja kaikki osat on ehejinä. Laatikkoki, johon se on pakattu, on vielä mukana, vaikka se on jo vähä kärsiny, ja sitä on teipattu monesta kohtaa.

Astiastoon kuuluu kuus matalaa lautasta, korvallinen ja kannellinen kulho, pieni kastikekannu, soikea tarijoiluvati, pyöreä tarijoilukulho ja kantikas tarijoilukulho. Astiat on vihereänkellertävää. lasitettua posliinia ja niissä on kultareunus. Mää oon saanu sen joskus 1960-luvun alussa mun vanhimmalta velijeltä, niin että ikääki sillä alakaa olla jo reilusti.

Laatikon kannessa on luku 2000. Mää luulen, että se tarkottaa 2000 markkaa. Astiasto olis sen mukaan ostettu siis jo ennen rahauuvistusta, ja se tais olla vuonna 1963 tai joskus niillä main. Siinähän vanha markka korvattiin uuvella markalla niin, että yks uus markka vastas sataa vanhaa markkaa. Jos mää ny oikeen osaan laskea, niin astiasto ois uusissa markoissa maksanu 20 markkaa, joten ei se ihan halapakaan oo ollu tuohon aikaan. Euroissahan se maksas nykyään enää vaan reilut kolome euroa, vaikka en kyllä usko, että niin hienoa ruokakalustoa nykyäänkään noin halavalla sais.  Eikä ylipäätään sais noin hienoa kalustoa, kaukana siitä!

Jonaki jouluna mää sain vanerista tehyn, lakatun nukensängyn ja siihen tehyt petivaatteet. Sänky ei enää taija olla tallella, mutta peitto ja lakanat on. Lakanoihin oli ommeltu oikeen pitsit reunoihin, ja äiti ne oli ommellu, niin ku sen pikkusen peitonki.

Äiti osas muuten tehä ihan oikeitakin täkkejä. Sillä oli täkkipuut, ja joka talavi ne viriteltiin meijän tupaan täkkien tekoa varte. Äiti teki niitä vierailleki. Mää muistelen, että ne puut oli yleensä siinä tuvassa monta viikkoa. Ku ne kerran koottiin, niin sitte tehtiin heti useampi täkki samaan syssyyn. Ei se varmaankaan mitään kovin hyvää tuloa ollu työn määrään nähe, mutta kumminki jonkillaista lisäansiota.

Sitte ku kaikki alako olla aikuisia, niin sovittiin, ettei enää juurikaan lahajota. Jos joku keksi jotaki hyvää ja tarpeellista toiselle annettavaa, niin ei sitä kiellettykään, mutta muuten laiteltiin lahajoja vaan lapsosille.

Kummää menin naimisiin, lahajominen aikuisten kesken jäi vielä vähemmälle. Jotain pientä tietysti aina laitettiin, ja mää ainaki pyrin laittamaan sellasta, mikä ois oikeasti ollu tarpeen, ku kaikki mahollinen jo oikeestaan oli olemassa. Tytölle, ku se oli pieni, oli mukava laitella kaikellaista.

Sitte mua alako tympästä, ku mies aina kysy, haluanko mää jotaki joululahjaks. Jotenki se kysymyksen asettelu otti mua pattiin. Mulle tuli siitä aina sellanen olo, että se ei ois halunnu antaa lahajaa, mutta jos mää ny jotakin oikeen halusin, niin sitte se vois sen ostaa. Mun mielestä lahaja annetaan eikä siinä sillon kysytä, haluaako lahajansaaja jotaki. En tiijä tarkottiko se oikeasti sitä kysymystä sillä lailla, ku mää sen tulukihtin, mutta ei mulla itelläni ollu tapana kysellä, haluaako se lahajaa. Sitä saaton kysyä, oisko jotain sellaista, jota se tarttis, mutta muuten ostin lahajan, jos ostin, enkä turhia kyselly.