Katonrajassa ja milloin missäkin ovenpielessä tai ilmastointikanavassa lentää räpistellessään ja surraillessaan on kärpänen pannut merkille, että monet juhla- ja merkkipäivät, olkoot ne sitten kristillisiä, isänmaallisia tai vain kaupallisia, kirvoittavat usein montakin kirjoittajaa teroittamaan virtuaaliset kynänsä ja lennättämään bittiavaruuteen ajatuksiaan ja mietteitään kyseisestä päivästä. Se on ymmärrettävää: onhan se helppo tapa osallistua ja olla mukana yhteisessä keskustelussa. Jo pelkkä hyvän kyseisen päivän toivotus riittää kertomaan muille, että kirjoittaja on hereillä ja aktivoitunut ainakin juuri tuona päivänä.

Usein noita päiviä ja niiden sisältöä, tärkeyttä ja merkitystä kirjoittajille aletaan hehkuttaa jo muutamia päiviä tai ainakin päivää aikaisemmin ennen varsinaista h-hetkeä. Mitä ”suuremmasta” päivästä on kyse, sitä aiemmin rummutus alkaa. Ensimmäiset merkinnät ovat kuin pieniä tunnusteluja siihen suuntaan, joko nyt kohta uskaltaisi räväyttää. Jos vihreää valoa vain vähän vilautetaankin myötämielisin kommentein, on se selvä merkki siitä, että mitä tässä enää odottelemaan? Antaa palaa vaan ja isolla liekillä!

Pienessä blogiyhteisössäkin oltiin valppaina, kun Ystävänpäivä kolkutteli ovella. Toivottelut aloitettiin jo hyvissä ajoin, kuka minkäkin syyn takia. Niitä myös jatkui yli varsinaisen päivän, kun myöhäisheränneetkin havahtuivat huomaamaan asian.

Mutta erääseen seikkaan kiinnittyi kärpäsen huomio. Ystävänpäivään tavalla tai toisella liittyviä merkintöjä oli kaiken kaikkiaan vain kymmenkunta. Määrä tuntuu pieneltä, kun miettii koko blogin toiminta-ajatusta. Sehän on paikka, jossa virtuaaliystävyys kukkii ja kukoistaa kauneimman ruusun lailla. Paikka, jossa kymmenet toisiinsa tutustuneet ja toisistaan voimaa ja tukea saavat aktiiviset kirjoittajat tapaavat päivittäin toisiaan ajatuksia ja mielipiteitä vaihdellen niin päivänpolttavista kuin henkilökohtaisemmistakin asioista. Paikka, jossa takuuvarmasti saa myönteistä palautetta lähes kaikille toimilleen, tai jos ei nyt aivan siihen ylletäkään, niin ei ainakaan suoraan sanota, mitä ajatellaan.

Poliittisesti korrekti kielenkäyttö on ohjenuorana lähes kaikilla, ja jos nyt jostakin sattuu eri mieltä olemaan, niin parasta on olla sitten vain hiljaa. Sillä kaikkein kamalintahan on se, että totuus tulisi julki! Vallan hirveätä olisi ääneen mennä lausumaan, että keisarilla ei olekaan vaatteita! Sellaista ei voisi kukaan eikä mikään, ei ainakaan virtuaalinen ystävyys kestää!

Jos varsinaisia merkintöjä kyseisen päivän tiimoilta olikin vähänlaisesti, oli kommenttiosasto kovassa suosiossa: jotkut rakkaudennälässään ja –tuskassaan riutuvat kun halusivat välttämättä kääntää aiheen kuin aiheen palvelemaan omia tarkoitusperiään.

Toki ystävyydestä ja rakkaudesta voidaan kärpäsenkin mielestä puhua samana päivänä, jopa samassa blogimerkinnässä, mutta joidenkin hinku päästä julkisesti käsittelemään omia rakkausasioitaan, todellisia tai kuviteltuja, tuntuu kyllä pikemminkin teini-ikäisten kuin keski-ikäisten toiminnalta. Varsinkin kun niihin niin läpinäkyvästi liittyy tarve saada hyväksyntää ja hakea oikeutusta omille tekemisilleen tai tekemättä jättämisilleen.

Neuvoja ja ohjeita kysellään kyselemästä päästyäkin, mutta kun toiset niitä sitten omiin elämänkokemuksiinsa perustuen ja tervettä maalaisjärkeä käyttäen antavat, nousevat kyselijät heti takajaloilleen ja toivottavat mokomat neuvojat hornan tuuttiin. On se niin kumma, kun kukaan ei ymmärrä, miten vaikeaa on rakastaa ilman vastarakkautta, kun kumminkin tuntuu, että sitäkin voisi jossakin olla, ehkä, edes murunen.

Kuinka monia sivullisia loppujen lopuksi oikeasti kiinnostaa tai kenelle edes kuuluvat kahden ihmisen väliset tunteet, olkoot ne sitten kattoon asti roihuavia tai kituvalla ja savuavalla liekillä palavia tai jopa kokonaan puuttuvia. Oivallista kaikkien uteliaisuutta tyydyttävää sosiaalipornoahan sellainen kyllä on, mutta siinä kaikki. Vuosisadan rakkaustarinaksi sellaisessa tuskin lienee aineksia eikä taitaisi se ylittää uutiskynnystä pienemmissäkään piireissä, vaikka asianosaiset sitä kovasti itse toivoisivatkin.

Mutta niinhän siinä tälläkin kertaa kävi, että viisaitten ihmisten viisaista tai vähemmän viisaista neuvoista, ohjeista ja suosituksista ei tullut kuin runsain määrin hernesoppaa, (vaikkei vielä laskiaisessa ollakaan) jota neuvojen kyselijät vetivät oikein hartaudella sieraimiinsa ja saivat taas oivan syyn poistua omille sivistyneemmille laidunmailleen.

Sinne saivat toki kutsun he, jotka sellaisilla sivistyneillä sivuilla osaavat käyttäytyä, eivätkä turhaan revittele leukojaan totuuden torvina toimiessaan. Kommentoikaa, kommentoikaa, kunhan kommentoidessanne muistatte, että vain kehuvat ja kirjoittajaa ylistävät ja hänen ennestäänkin kirkasta kruunuaan kirkastavat sanomiset ovat sallittuja!

Ja meillä kaikilla oli taas niin mukavaa...