Kesti tietenkin aikansa, ennen kuin kirjattu kirje saapui perille. Mutta sitten alkoi tapahtua. Mies soitti minulle hyvin hermostuneena ja kysyi, mitä oikein tarkoitin. Vai käräjille olin häntä haastamassa. Selitin rauhallisesti, ettei sellaisesta ollut kyse tässä vaiheessa. Riitti, että hän maksaisi minulle sen, mistä oli ollut puhe. Sen jälkeen olisimme taloudellisesti sujut keskenämme. Mutta jos mies ei suostuisi oikeutettuihin vaatimuksiini, olisi minun kyllä otettava vahvemmat keinot käyttöön.

Huomasin miehen puheesta oitis, että nyt olin minä niskan päällä. Varmasti mies tiesi tehneensä moraalisesti väärin, kun jätti minut erossa puille paljaille. Oli kaiketi mahdollista sekin, että vielä vaatisin omaisuuden jaon tarkistamista jälkikäteen kohtuullisuuspykälään vedoten. Silloin punnittaisiin uudelleen jokainen lause, jolla yhteinen, avioliiton aikana hankkimamme omaisuus siirrettiin miehen nimiin.

Sitä en kylläkään aikonut tehdä, vaikka eräs toinen lakimies sitäkin mahdollisuutta minulle väläytti, sillä en ole mikään takinkääntäjä ja tuuliviiri ollut koskaan. Minulle riitti, että saisin sen, mistä olimme sopineet. Muulla ei ollut väliä, sillä riitelyä ja tappelua en halunnut, olihan kyseessä vain raha ja omaisuus. Asia, jonka puolesta nyt taistelin, ei ollut raha muuten kuin välillisesti. Halusin oikeutta ja sitä, että sopimukset pitäisivät edes tässä yhdessä pienessä asiassa.

Mutta eihän mies voinut sitä tietää. Hän epäili varmasti, epäluuloinen kun oli, että minulla oli monenlaisia neuvonantajia, jotka kilvan jakelivat ohjeitaan päästäkseen mahdollisille osingoille. Sellaiseen hän oli vihjannut ennenkin. Ja varmasti olin nyt kiehunut kiukkuisena, kun olin tajunnut, mitä kaikkea olin menettänyt. En vastannut miehen epäilyihin mitään. Kaikki, mitä minulla oli asiasta sanottavaa, luki kirjeessä. Siitä sopi tavailla vaatimuksiani.

Ei mies tietenkään suoralta kädeltä maksanut mitään. Kun edelleen painostin asiassa, ilmestyi tililleni lopulta puolet vaaditusta summasta. En tiedä, luuliko mies tosissaan, että tyytyisin siihen. Ehkä niin monta kertaa aikaisemmin olin tyytynyt sopuratkaisuun, että hän kuvitteli röyhkeydessään ja häikäilemättömyydessään minun suostuvan sellaiseen nytkin.

Tällä kertaa hän kuitenkin erehtyi. Pysyin järkkymättä vaatimusteni takana, eikä miehen lopulta auttanut muu kuin taipua. Mahtoi se olla hänelle kova pala. Vielä hän yritti vedota huonoon rahatilanteeseensa, mutta sille lähinnä nauroin. Miten kehtasikin! Mies, jolla oli monta kiinteistöä, osakesäästöjä ja rahaa pankkitileillä, kitisi ja vinkui, kun hänen oli maksettava minulle muutama satanen sellaista rahaa, josta oli jo etukäteen sovittu, ja joka kuului minulle.

Kun rahat sitten viimein olivat tililläni, olin tietysti tyytyväinen. Mutta samalla olin myös jotenkin pettynyt. Olin tuhlannut yli kaksikymmentä vuotta elämästäni tuollaisen miehen kanssa, jolla ei ollut sydäntä ja omaatuntoa lainkaan. Tuntui enemmän kuin vapauttavalta, että kohta minun ei tarvitsisi olla hänen kanssaan enää missään tekemisissä.