Hyvin kylmänä ja harmaana tammikuun aamuna seisoi Markku Sirkan ja kaksosten avatun haudan äärellä käsiään nyrkkiin puristellen. Yhdessä suntion kanssa oli hän laskenut arkun jäiseen hautaan ja odotti nyt, milloin pappi heittäisi jäätyneitä maakokkareita arkun päälle sanoen nuo viimeiset sanat, jotka jokaiselle poislähtijälle täällä sanotaan:

- Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman!

Kun ensimmäinen kokkare sitten tavoitti arkun kannen, oli sen ääni kuin kirveen paukahdus Markun korvissa. Hän olisi halunnut sulkea korvansa tuolta raastavalta ääneltä, joka muistutti häntä hänen omista laiminlyönneistään Sirkkaa ja pieniä kaksostyttöjä kohtaan. Sen kaiku jäi soimaan pitkäksi aikaa hiljaiselle kirkkomaalle ja Markun pään sisään. Markulle tuli tunne, että kaiku jäisi soimaan häneen ikuisiksi ajoiksi, sillä syyllisyys alkoi taas nostaa päätään hänen sisällään.

Pappi oli ehdottanut, että ruumiit siunattaisiin siunauskappelissa, sillä oli hyvin harvinaista, että kukaan talvipakkasilla halusi vainajan siunattavaksi suoraan hautaan. Mutta Markku oli ehdottomasti halunnut siunauksen tapahtuvan näin. Hän halusi päästä nopeasti eroon asioista, jotka tuntuivat raskailta ja aiheuttivat kummallisen, syyllisen olon hänen sisälleen. Mitä vähemmän huomiota kaikki aiheuttaisi, sen parempi. Siksi hän ei ollut kallistanut korvaansakaan papin ehdotuksille, vaan varhaisena sunnuntaiaamuna oli arkku jo hämärissä kyyditty hautausmaalle, ja siunauskin oli ohi jo ennen kuin aikaisimmat kylillä kulkijat olivat ennättäneet aamukahviaan juoda.

Kaksoset oli laitettu Sirkan kanssa samaan arkkuun, sillä he eivät paljoa painaneet. Siinä äidin kainalossa he nyt lepäsivät hiljaisina ja tyyninä. Mikään maailman murhe tai ilo ei heitä koskaan tulisi koskettamaan.

Markku ei ollut halunnut osallistua millään lailla vainajien arkkuun laittamiseen. Yhden kerran hän oli käynyt sairaalan ruumishuoneella sen jälkeen, kun suru-uutinen oli hänet tavoittanut. Käydessään hän oli vienyt sinne arkun ja jättänyt Sirkan ja lasten arkkuun laittamisen toisten huoleksi. Ruumisautoakaan hän ei ollut tilannut arkun siirtämiseksi seurakunnan kylmäsäilytystiloihin hautausta odottamaan, vaan oli lainannut tehtaalta pakettiauton, jolla siirsi arkun kuin varkain toiselle ruumishuoneelle.

Miksi Markku toimi näin? Hän ei pysähtynyt kysymään sitä itseltään, ja vielä vähemmän hän olisi halunnut sitä kenenkään muun kysyvän. Kummallinen vimma oli vallannut hänen mielensä, ja välillä hänestä tuntui, että hän sekoaisi kohta.

Sivullinen olisi osannut sanoa, että se oli surua. Suru ja asioiden lopullisuus panivat Markun toimimaan näin. Lapsuudessaan ei hän koskaan ollut saanut itkeä ja näyttää tunteitaan, vaan kaikista koettelemuksista oli hänen pitänyt selvitä kuin ”mies”. Miten hän yhtäkkiä olisi osannut toimia toisin? Hän ei halunnut antaa itsestään kuvaa heikkona ihmisenä, joka ei pystyisi hautaamaan tunteitaan näyttämättä vaikka koko sukuaan. Jos silmänurkassa joskus tuntui kostealta, sai sisältä kuuluva isän tai äidin pilkallinen ääni sen nopeasti haihtumaan…