Kun talossa oli paljon väkeä, piti ruokaa tietysti laittaa myös paljon. Muistan äidin sanoneen, että ruuanlaitosta hän ei pitänyt lainkaan. Sitä oli kuitenkin laitettava, kun nälkäisiä suita oli tupa täynnä. Vaikkei äiti pitänyt ruuanlaitosta, ei hän mielestäni mikään kehno kokki ollut. Maukkaasta kaalipadasta olen jo kertonutkin, ja oli toki muitakin ruokia, jotka äiti osasi tehdä hyvin.

Leipominen oli kuitenkin enemmän äidin laji. Tullessaan miniäksi isän kotitaloon, asui talossa kaksitoista ihmistä, joista suurin osa taisi olla aikuisia. Siinä sai pyöritellä toisenkin leivän, että kaikki suut tulivat ruokittua. Kun äiti sitten pääsi muuttamaan omaan talouteen, ei väki tuosta juurikaan vähentynyt. Lapsia oli syntynyt jo neljä, ja viides syntyi kohta. Talouteen muuttivat lisäksi appiukko ja hänen uusi vaimonsa, joten väkeä oli yhdeksän, joista neljä aikuista ja loput lapsia. Kun minä ja kaksosveljeni synnyttiin, oli meitä ennen syntynyt vielä yksi tyttö, appiukko eli meidän isoisämme, tuhuva, oli kuollut ja sitten kuoli sisaremme. Myös vanhin veli muutti kohta pois, mutta näistä muutoksista huolimatta väkiluku pysyi yhdeksänä. Ruokittavia siis riitti.

Äiti leipoi kerran viikossa. Vasta seitsemänkymmentäluvulla, kun meille hankittiin pakastin, leipomiskerrat harvenivat. Leipomiseen kului aina koko päivä, ja sen valmistelua yleensä aloitettiin jo edellisenä päivänä. Äiti ei koskaan leiponut kovin hapatettua ruisleipää, joten taikinajuuren käymistä ei tarvinnut odotella.

Puista, vihreää astiaa, taikinatiinua, jossa leipätaikina valmistettiin, säilytettiin ulkoaitassa. Se oli viety sinne edellisen leipomispäivän jälkeen ilman pesua. Laitoihin jääneet taikinanrippeet toimivat uuden taikinan kohottajina. Leipomista edeltävänä päivänä äiti haki tiinun sisälle ja laittoi siihen lämmintä vettä, vähän jauhoja sekä suolaa. Sitten hän peitti astian kannella ja jätti sen odottamaan leipomispäivää. Seuraavana aamuna hän lisäsi kuplivaan taikinajuureen jauhoja ja alusti sen käsin sopivaksi. Sitten taikina taas jätettiin nousemaan leipomiseen asti.

Muistan, miten äidin koko käsivarsi lähes kyynärpäähän asti oli taikinassa, ja miten hän alustamisen lopuksi kaapi taikinat käsistään ruokaveitsellä. Ison leipätaikinan alustaminen oli raskasta puuhaa, eikä siihen aivan heikkovoimaisista ihmisistä ollut. Mutta äidille, joka oli tottunut raskaaseen työhön muutenkin, ei leipätaikinan alustaminen ollut työ eikä mikään.

Odotellessaan leipätaikinan kohoamista äiti alusti pullataikinan. Sitäkin tehtiin aina iso satsi, koska syöjiä oli paljon, ja pulla oli lähes ainut herkku, jota lapsille oli tarjota. Myöhemmin äiti kyllä kertoi, että yritti tehdä pullasta mahdollisimman mautonta, jotta sillä olisi ollut huonompi menekki. Eipä tainnut auttaa, sillä seuraavaan leipomiskertaan mennessä oli pullalaatikkokin varmasti tyhjentynyt viimeistä pullaa myöten.