Aikanaan veli haki sisarensa ja pienten sisarentyttöjen ruumisarkut oikeuslääketieteen laitokselta. Hetki oli veljen kertoman mukaan raskas, sillä nyt tapahtuma konkretisoitui toden teolla noiden kolmen arkun äärellä.

Veljellä oli kuluneiden viikkojen aikana ollut valtava tarve puhua asiasta jollekin ulkopuoliselle ja päästä siten käsittelemään suruaan, mutta sellaista mahdollisuutta ei hänelle ollut tarjoutunut. Sen sijaan hän sai kuulla, että surmaajan perhe oli saanut monenlaista kriisiapua, joka oli järjestynyt surmaajan vanhemmille suruviestin vieneen poliisipapin avulla. Veljelle tai hänen vanhemmilleen, siis uhrien omaisille, ei tällaista apua ollut tarjottu mistään.

Ymmärrän täysin veljen suuttumuksen, kun hän sitten vihaisena soitti kyseiselle poliisipapille kysyäkseen, miksei heille ollut tarjottu minkäänlaista keskusteluapua. Ymmärrän myös hänen loukkaannuksensa, kun hän sai kuulla, että uhrien omaiset voisivat soittaa yleiseen auttavaan puhelimeen ja hakea maksullista kriisiapua yksityiseltä kriisipsykologilta. Puhelinnumerot ja hintatiedot he saisivat ilmaiseksi poliisipapilta.

Tässäpä onkin sivullisella ihmettelemistä? Miten toisen osapuolen suru voi olla suurempi kuin toisen? Kuka määrittelee, kuka saa kriisiapua ja kuka ei? En ollenkaan vähättele surmaajan omaisten surua ja tuskaa enkä sano, että heille ei apu olisi kuulunut. Totta kai se kuului heille, myös veljen mielestä. Mutta aivan samalla oikeutuksella se olisi kuulunut uhrien omaisille.

Vai ajateltiinko siinäkin taas, että kyllä hengenmies osaa hoitaa asiat ilman ulkopuolista apua. Kuka asettui pappisisän asemaan surevana isänä ja isoisänä? Ei kai hänen, murheen murtaman ihmisen kuulunut olla kenenkään terapeuttina ja auttajana, niin pappi kuin olikin. Kyllä myös hänellä olisi kuulunut olla oikeus ulkopuoliseen apuun, samoin hänen vaimollaan ja pojallaan.

Eivätkä kummallisuudet vielä tähän lopu. Heti surmatyön tapahduttua oli lounaishämäläisen pikkukaupungin kirkkoherra ollut yhteydessä kunnalliseen kriisipäivystykseen ja ehdottanut, että sieltä otettaisiin yhteyttä surmattujen omaisiin. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, kukaan ei ottanut yhteyttä.

Myöhemmin äidin ystävätär soitti kriisipäivystykseen, kun perheen voimat olivat aivan lopussa. Hänelle vastattiin, ettei ulkopuolinen voi pyytää apua. Tuntuu erikoiselta, että surun lamauttaman ihmisen pitäisi pystyä ajattelemaan järkevästi ja kyetä hakemaan itselleen kriisiapua. Kun tapahtunutta selviteltiin, ilmeni, että päivystysvuorossa ollut henkilö oli tehnyt virheen. Ulkopuolinen on yhtä pätevä hakemaan apua kuin asianosainenkin. Apu kuitenkin jäi silläkin kertaa saamatta.

Eräänä suuren ahdistuksen täyttämänä iltana äiti löysi rikosuhripäivystyksen numeron. Hän soitti siihen toiveenaan saada jotakin apua ja kertoi rauhallisesti, mitä hänelle oli tapahtunut. Kertoo aika paljon päivystäjän ”ammattitaidosta”, kun hän keskustelu- ja kuunteluavun sijasta purskahti langan toisessa päässä itkemään ja menetti kontrollinsa täysin. Soittaja joutuikin auttajan rooliin yrittäessään saada kauhistunutta päivystäjää tokenemaan kuulemastaan.

Jotta omaisten kärsimys, tuska ja katkeruus maksimoituisi, sai äiti vielä kuulla, että kriisiapua oli tarjottu ja annettu hänen miehensä entisen työpaikan työtekijöille. Varsinaiset avuntarvitsijat unohdettiin, mutta sivullisia kyllä hoidettiin. Oi, aikoja, oi tapoja!