Kaikki edellä kirjoitettu nyt on sitä tavallista kärpäsen jupinaa ja pilkkujen viilaamista. Se kun haluaa nähdä pelkkää negatiivista siellä, missä muut näkevät, tai ainakin haluavat nähdä vain myönteistä ja hyvää, ystävällisiä sanoja ja ihan hyvässä hengessä tapahtuvaa pikku piikittelyä.

Pakkoko on aina kääntää s…akasaa niin, että sieltä kaikkein pahimmat löyhkät ilmoille pöllähtävät. Antaa niiden muhia siellä rauhassa. Isompi pöllähdyshän saadaan sitten aikaan, kun käymistuotteet eivät enää pysykään astioissaan, vaan ryöppyävät yli reunojen. Sitä on sitten mukava seurata joko sivusta tai itse osallisena, ai että se on mukavaa!

Niin, pientähän tuollainen on isompien asioitten rinnalla, kovinkin pientä. Suurempi ja enemmän kärpäsen olemattomia kulmakarvoja kohottava asia on kuitenkin se, ettei lähes verisitein vannottu ystävyys? ja yhteishenki kannakaan virtuaalimaailmaa pidemmälle.

Kun koko pitkä, kylmä ja runsasluminen talvi on tämän tästä yhdestä jos toisestakin suunnasta heitetty ilmoille ajatus sitä, miten mukavaa olisi rakkaan kotimaamme suloisessa suvessa tavata oikein silmästä silmään ja ihanille virtuaaliystäville kasvot saada, ei tosipaikan tullen kokoontujia ja tämän halun allekirjoittajia ykskaks löydykään kuin kourallinen.

Ajankohta on ollut tiedossa jo viikkojen ajan, järjestelyvastuunkin majoituspaikkoineen sun muineen on joku rohkelikko  harteilleen sälyttänyt, ja yhtäkkiä, kun sitovia ilmoittautumisia tarvittaisiin, voi innokkaat osallistujat laskea yhden käden sormilla. Kenelle on tullut jokin tärkeämpi meno, kuka vain ei muuten pysty lähtemään, kenelle on paikka liian kaukana…                                                                                                                                                                                           Syitähän löytyy, kuten sialle, kun se hopealusikkaa etsii: milloin on maa jäässä, milloin kärsä kipeä.

Oikeitakin syitä ja esteitä toki varmasti on: ihmisen elämähän on kovin arvaamatonta. Ja totta maar se oma syy on ainakin itselle oikea, jos kohta saattaa muissa piireissä herättää keskustelua ja pohdintaa. Tarjoutuipa joku itsestään aika isoja luuleva jäämään jo poiskin koko keimeistä, ettei vain läsnäolollaan olisi aiheuttanut toisten poisjäämistä. Voi elämän kevät ja kukkiva nuoruus!

 Mutta silti tuntuu kummalliselta se, että yhteisössä, jossa yhteisöllisyys on tuntunut olevan lähes käsin kosketeltavaa, ja monelle sivun aukaiseminen kuin jokapäiväistä, välttämätöntä leipää, jota ilman ei voi toimeen tulla, sitä ei sitten tämän enempää olekaan.

Vaikka oikeastaan se ei ole kummallista ollenkaan, vaan ihan luonnollista ja ymmärrettävääkin. Virtuaalisuus on virtuaalisuutta, ja moni ajattelee edelleen näin, vaikka muuta väittäisi. Eivät virtuaalituttavuudet monille ihmisille viime kädessä ole ihmisiä ollenkaan.

Lupauksia voi heitellä kevyesti sinne ja tänne. Eihän niitä koskaan lunastaa tarvitse, ajattelee moni, vaikkei edes tajua ajattelevansa. Surullista, mutta totta, mutta onhan sama ilmiö havaittavissa oikeassakin elämässä. On niitä, jotka lupaavat, ja sitten on niitä, jotka lupaavat ja myös pitävät lupauksensa.

Joka tapauksessa on mielenkiintoista seurata, kuinka suuri mediatapahtuma tästä kaikesta lopulta seuraa, vai kuivuuko kaikki omaan mahdottomuuteensa. Se näkee, ken elää. Täytyykin tässä alkaa väistellä lätkän huitaisuja...