Ei siinä kyllä palijo järki ihimisen päätä pakota, ku se lähtöö tämmösellä helteellä istumaan kuumaan linija-autoon suuntana armas Venäjänmaa. Vaikka on se tietysti niinki, että jos kaikkia asioita aatteloo vaan jären kannalta, jää elämässä palijo kokemata ja näkemätä. Ja jää varsinki parit kermakaikkiaan makeat kengät ostamata.

Mutta multapa ei jääny kokemukset ja näkemykset väliin, saati korkokengät kaupan hyllylle. Aamulla hyppäsin viijen aikaan sängystä ylös, vaikka uni justiin siihen aikaan ois ollu kaikkein makosinta. Eiliset matonpesut, näytelmäharijotukset ja mustikan siivoamiset ja pakastamiset paino vielä ankarasti ropassa, joka olis vaan halunnu kääntyä toiselle kylelle ja jatkaa unosia. Mutta ei auttanu itkut näillä markkinoilla. Ei muuta ku ylös ja suihkuun ja sitte jotaki murua rinnan alle. Kaikki räppänät lätkäsin umpeen ja verhot vielä kiinni, ettei kuumuus pääse sisälle ainakaan koko voimallaan.

Sen jäläkeen olinki valamis hyppäämään pyörän selekään ja polokasemaan pysäkille. Tuumin vähä lähtiissäni, otanko jotain pitkähihasta mukaan, mutta onneks älysin jättää semmoset romppeet kotiin. Ei tarvittu pitkähihasia tänään, ku hihattomatki tuntu olevan aivan liikaa. Varttia vaille seittemän tarttas auto kohti Viipuria. Oltiin menossa sinne ostos- ja avustusmatkalle, joka kestäs koko päivän.

Auto tuli täyteen innokkaita matkustavaisia. Suurin osa oli ollu näillä reissuilla ennenki, mutta oli seassa jokunen uuski utelias. Ite oon joskus vuosia sitte ollu mukana, mutta siitä on niin kauan, että mielelläni kulin parin melekeen jokahisella matkalla olleen rouvasihimisen kans tärkeimmät ostospaikat läpi.

Venäjän tulli näytti mennessä taas, kuka käsköö. Yks ainut virkailija tutkaili ja leimas passeja, jotka oli jo moneen kertaan näytetty ja esitelty aikasemmille viskaalille. Lopulta kumminki päästiin jatkamaan matkaa. Ensimmäinen pysähys oli Viipurin Veikoissa. Oli huvittavaa huomata, että raha ihan poltti muutamien taskuissa. Jo ensimmäisessä etapissa piti ostaa melekeen viikon eväät, vaikka reissu oli vasta alussa. No, se on tietenki jokahisen oma asia, mihin rahasa upottaa. Ei se muille, eikä varsinkaan mulle kuulu.

Viipurin kauppahalli oli mulle ku ihimemaa Liisalle. Oonhan mää siellä ennenki käyny, mutta en muistanu alakuunkaan, mikä runsauvensarvi se oikeen onkaan. Siellä määki innostun sovittelemaan kenkiä, mitenkäs muutenkaan. Oli ne toinen toistaan hienompia, ja pakkohan mun melekeen oli ostaa kahet korkokengät, kun ne oli justiin ku mulle tehyt. Toiset on aniliinit ja toiset violetit. Molemmissa on huikea korko, aniliinissa 11senttiä. Euroilla makson, että paremmin pysyn selevillä, mitä niistä pulitin. Olisinko mää yksiäkään kenkiä tarvinnu, onki sitte semmonen asia, josta ei kannata ees puhua.