Elämä soljui taas eteenpäin. Kuolleet haudattiin ja elävät jatkoivat omaa taivallustaan milloin paremmin, milloin taas huonommin voimin. Kun Soile alkoi toipua suruistaan, tunsi hän usein elävänsä siihenastisen elämänsä onnellisinta aikaa. Mikon kanssa sujui enimmäkseen hyvin, vaikka tämä olikin oikukas ja arvaamaton ja saattoi suuttua mistä tahansa asiasta, joka ei mennyt hänen mielensä mukaan.

Mikko oli taas alkanut harrastaa metsästystä. Mikäpä siinä: se oli ihan hyvä harrastus, eikä ainakaan Soilelle olisi ikinä tullut mieleenkään vaatia Mikkoa harrastuksestaan luopumaan. Mutta saatiinpa tästäkin asiasta taas vääntöä aikaan, kun Soile ei mukisematta taipunutkaan Mikon päätöksiin.

Hirviporukalla oli tapana viettää hirvipeijaisia aina Pyhäinpäivän aikaan. Metsästäjien vaimoilla oli oma roolinsa peijaisten järjestämisessä. Soilelta mitään kysymättä oli Mikko mennyt lupaamaan, että Soilekin osallistuisi emäntien tehtäviin. Ensimmäisinä vuosina oli Soile niin yllättynyt mokomasta lupauksesta, että suostui vastaan panematta lähtemään yhdeksi emännäksi peijaisiin parin sadan kilometrin päähän kotoa Pyhäinpäivänä.

Mutta kun samaa rumbaa olisi pitänyt sitten toistaa vuodesta toiseen ja juuri Pyhäinpäivänä, jolloin Soile olisi halunnut olla kotona, muistella kuolleita rakkaitaan, ennen kaikkea pikkutytärtään, ja käydä viemässä haudalle kynttilän, sai Soile siitä tarpeekseen.

Eräänä syksynä hän ilmoitti, ettei sitten enää olisi käytettävissä emännän tehtävissä eikä lähtisi koko peijaisiin, jotka suurimmalta osin olivat pelkkää ryyppäämistä ja remuamista. Sellainen ”ilonpito” ei Soilea kiinnostanut, eikä se hänen mielestään myöskään ollut hyvä malli kasvavalle tyttärelle, jonka myös oli osallistuttava kemuihin vastentahtoisesti.

Siitäkös riemu nousi! Mikko suuttui, uhkaili ja alkoi sitten mököttää. Soilen ollessa töissä oli hän sitten lähtenyt yksin peijaisiin. Soilea pelotti, mitä tapahtuisi, kun Mikko reissultaan palaisi. Mikon tuntien mitä tahansa saattoi odottaa.

Aikanaan Mikko tuli kotiin, eikä asiasta enää koskaan tulevinakaan vuosina puhuttu mitään. Soile oli saanut erävoiton. Hän oli katkaissut yhden kaulaansa kiedotuista naruista, joita toki itse oli omalla alistuvalla ja pelonsekaisella käyttäytymisellään antanut siihen kietoa.

Mutta naruja oli kaulan ympärillä vielä paljon. Useimpien katkaiseminen vaati kovia ponnisteluja, sillä ei Mikko nurisematta suostunut siihen, että Soile aivan selvästi alkoi itsenäistyä ja lakkasi ”tottelemasta” Mikkoa. Se oli kova pala Mikolle, mutta Soile ei enää aikonut antaa piiruakaan periksi.